Myytti epäkaupallisesta The Pirate Bay:stä

Vakiolausahdukseni “mikään ei ole ilmaista” (muunnelmani kuuluisasta ilmaisesta lounaasta) sai taas uutta merkitystä kun lueskelin Teostory -lehdestä The Pirate Bayn oikeudenkäyntiin liittyvää artikkelia.

Heti alkuun täytyy sanoa että luotan artikkelin paikkansapitävyyteen, sillä on hyvin todennäköistä että Teosto jos joku on perehtynyt sekä lainsäädäntöön että oikeudenkäynnin kiemuroihin antaumuksella. Johtopäätöksistä voi sitten kiistellä.

Artikkelissa kiinnitettään huomio siihen, että TPB ratsastaa näkyvästi aatteellisuudella, mutta todellisuudessa käärii hyvät rahat omistajien taskuihin piilossa julkisuudesta. Osa imagon rakentamista ovat olleet mm. ilmeisen populistiset vastaukset tekijänoikeuden haltijoille, kun nämä ovat pyytäneet laittoman materiaalin poistamista. Lainaus artikkelista:

Vastauksessaan Dreamworksille he kertoivat kirjeen lähettäjien olevan ”idiootteja, joiden tulisi työntää sisäänsä teleskooppipatukat”.  Kirje loppui selkeään tervehdykseen ”Go and fuck yourself ”. (sivu 12)

Tämänkaltaiset kommentit saavat varmasti aikaan innostuneita reaktioita laittomasti lataavien joukoissa.

Totuus on että TPB on tuottava bisnes, joka tahkoaa rahaa omistajilleen ja rahoittajilleen. Rahavirrat on ohjattu erinäisten peitefirmojen kautta veroparatiiseihin, ja poliisi on löytänyt vain osasta joitain dokumentteja, joko suoria tai välillisiä. Summat ovat melkoisia.

Rahat Britannian Neitsytsaarilla

Julkisuudessa Pirate Bay ja piraatit esiintyvät aatteellisena liikkeenä, ja varmasti joukkoon joku ilmaisuuteen perustuvaan talouden ikiliikkujaan uskova mahtuukin. Pirate Bay pyöritti kuitenkin poliisitutkimusten mukaan merkittäviä rahasummia. Verotuksessa tekijämiehet ovat olleet vähätuloisia tai varattomia – monimiljonääri Carl Lundströmiä lukuun ottamatta.

Vuoden 2006 ratsiassa poliisi takavarikoi Pirate Bayn keskeisten tekijöiden sähköpostiliikennettä, jossa pohditaan, kuinka rahat jaetaan ja minne ne laitetaan. Poliisi löysi piraattien tietokoneilta myös postia, jossa sivuston israelilainen ilmoitusmyyjä Oded Daniel raportoi helmikuun 2006 mainosmyynnin tuoton olevan yli 72 000 Yhdysvaltain dollaria ja maaliskuun 2006 ajalta 85 000 dollaria. Hän vastaa myös eräiden isojen torrent-pohjaisten pornosivustojen mainosmyynnistä.

Nyt tuomittu Gottfrid Svartholm Warg oli säilyneen sähköpostin mukaan pyytänyt tammikuussa 2006 Danielia lähettämään hänelle ”noin 3 000 dollaria osuudestani Pirate Bayn voitosta”, mutta ”verovapaasti” eikä Western Unionin rahaliikennepalvelun
kautta.

Daniel lupasi vastauksessaan rahojen menevän Svartholm Wargin tilille Britannian Neitsytsaarilla. Pirate Bayn mainosmyynnin tuotosta on hajatietojen lisäksi lähinnä vain arvioita, koska rahaliikenne kulkee ulkomaisilla tileillä veroparatiiseissa.

Ruotsalainen yritys keräsi mainosrahat Pohjolassa ja toimitti ne Random Medialle Sveitsiin. Sen osoitteessa toimi Danielin veroneuvontayhtiö Geneva Management Group. Danielin yhtiö myi ilmoituksia muualla maailmassa.

Lehtihaastattelussa vuonna 2006 ruotsalaisyrityksen edustaja kertoi keräävänsä sivuston mainostuloja 600 000–800 000 kruunua kuukaudessa. Kallein ilmoitus maksoi tällöin 200 000 kruunua päivässä – ja niitä oli myyty neljä.

Pirate Bayn juristi Mikael Viborg kertoi Realtid-lehden haastattelussa vuonna 2006 näin: ”Olemme huijanneet kaikkia. Rahat päätyvät veroparatiisi Britannian Neitsytsaarille. Sen saa selville, jos on terävä.”

Oikeus löysi laskuina ja rahaliikennetositteina todisteet sille, että syytetyt olivat saaneet mainostuloista ainakin 1,2 miljoonaa kruunua (113 000 euroa).

Poliisi on myös löytänyt hyvin yksityiskohtaisen sopimuksen, jolla ruotsalaispiraatit ja Daniel perustavat Pirate Bayn sivuja hallinnoivan Transworld Advertising Corporationin Britannian Neitsytsaarille. Se oli vain suunnitelma, piraatit kertoivat poliisille. Vastaava yhtiö oli kuitenkin toiminut Pirate Bayn rahaliikenteessä.

Kuulusteluissa syytetyt olivat oikeuden asiakirjojen mukaan liikuttavan tietämättömiä Danielin toimista. Peter Sunde Kolmisoppi kertoi ihmetelleensä, miksi Daniel lähetti hänelle raportteja mainostuloista, mutta kertoi toimineensa ruotsalaisen mainosmyyntiyhtiön ja Danielin yhteyshenkilönä. Kokenut liikemies Carl Lundström ei tiennyt, miksi Daniel oli varannut rahaa hänen tiliinsä. Oikeus oli eri mieltä.

Yhteistyö Oded Danielin kanssa on houkuttelevaa myös siksi, että hänellä on Internet-mainontaan liittyviä teknisiä patentteja. Immateriaalioikeuksia vastustavat ruotsalaispiraatit käyttivät niitä oman liiketoimintansa rahoittamisessa – tietysti korvausta
vastaan. (sivu 11)

Etenkin viimeisen kappaleen lause herättää jonkinmoisen vinon hymähdyksen lukijassa.

Mainostulojen keräämisessä ei ole mitään väärää, se on vain bisnestä. Tulojen kerääminen on kuitenkin oikeudenkäynnin kannalta oleellista, koska se todistaa että toiminta on kaupallista ja ansiotarkoituksessa perustettu.

Varojen kierrättäminen veroparatiiseihin on oleellista kun vältellään veroja. Se ei ehkä ole rikollista, mutta eettisesti kyseenalaista. Rahavirtojen piilottelu on kuitenkin ollut TPB:n imagon kannalta oleellista, kun on haluttu luoda kuva aatteellisesta, voittoa tuottamattomasta järjestöstä. Viimeisin tempaus imagon luomisessa on TPB:n myymisen (kauppahinta 60 miljoonaa kruunua eli n. 10 miljoonaa euroa) jälkeen annettu lausunto jossa luvataan että myyntitulot säätiöidään aatteellisen toiminnan rahoittamiseksi. Voiko tähän lausuntoon luottaa?

Nopeasti arvioiden vuonna 2006 TPB:n mainostulot ovat olleet vähintään 7,2 miljoonaa kruunua. Suurin osa rahavirroista on niin hyvin peitetty, että on syytä olettaa tuloja olleen enemmänkin. TPB:n toiminta on kasvanut vuosi vuodelta, ja käyttäjämäärä monikertaistunut joka vuosi. Se korreloi tietysti heti mainostuloihin.

Huolimatta siitä että TPB myytiin suurella summalla, on hyvinkin mahdollista että kauppasumma on jo tienattu kasvavilla mainostuloilla ainakin kertaalleen.

Toki TPB:n toiminta vaatii henkilökuntaa ja laitteita, mutta on perusteltua olettaa että näillä tuloilla jää jo reippaasti jotain käteenkin. Toiminta ei siis todellakaan ole epäkaupallista, ja aatteellisuudestakin alan olla eri mieltä. Aatteellisuudella on niin helppo ratsastaa omaa etua tavoitellessa, sen on historia todistanut jo moneen kertaan.

Rahoittajana erikoinen monimiljonääri

Pirate Bay -tuomiossa rangaistuksiin määrättiin myös palvelun osaomistajana Carl Lundström. Nimi ei ehkä sano suomalaisille mitään, mutta Ruotsissa hänet tunnetaan. Wasabröd-näkkileipätehtaan yhtenä perijänä hänestä tuli monimiljonääri suvun myydessä tehtaan ulkomaille 1982.
Sveitsissä asuva Carl Lundström on tuomittu yhdessä muutaman skinimiehen kanssa kahden chileläisen pahoinpitelystä Tukholmassa 1986 ja on tunnettu vankoista siirtolaisvastaisista mielipiteistään. Hän on lehtitietojen mukaan tukenut sekä rahoittanut monia äärioikeistolaisia ja siirtolaisvastaisia järjestöjä.
Viime vuonna erään hänen yhtiönsä toimitusjohtaja tuomittiin aseellisesta ryöstöstä. Mies oli natsijärjestöksi luonnehditun Nordiska förbundetin keskeisiä aktiiveja ja ryöstö liittyi järjestöstä eroon haluavan jäsenen pelotteluun.
Pirate Bay toimi Lundströmin Rix Telecom -yhtiön palvelimilla ja piraattiteknikko Frederik Nejd oli yhtiön palkkalistoilla sivuston kehittämisen ja kasvattamisen aikana. Tukholman käräjäoikeuden tuomion jälkeen Lundströmin asiamies sanoi uutistoimisto
TT:lle, että Lundström maksaa kaikki tuomitut korvaukset. (sivu 11)

Carl Lundströmin menneisyys tai aatemaailma ei välttämättä liity TPB:hin mitenkään, mutta herättää kyllä ajatuksia siitä, onko liikemiehen TPB:stä tahkoama raha mennyt osittain yllä mainitun kaltaisten äärioikeistolaisten järjestöjen toimintaan.

Nyt kaikki aatteelliset piraatit tietysti kavahtavat takajaloilleen ja päättävät trollata kaikin mahdollisin tavoin tätä blogia, mutta miettikääpä kukin ensin itse tykönänne miten vähän tiedätte TPB:n perustajista ja heidän motiiveistaan.

Oliko aate mukana alusta asti, katosiko se matkan varrella kun rahan houkutus kävi ylivoimaiseksi, vai mitä tapahtui?

Kaivataan linjan vetoa

Piratismi on päivän muotisana, etenkin viimeaikaisten oikeudenkäyntien vuoksi. Piratismista on tullut eräänlainen trendikäs vastavirtakäsite, jonka tarkempi määrittely ei kestä päivänvaloa.

Yleisesti ottaen warettajat puhuvat “vapaasta kulttuurista” ja heti sen perään solvaavat “tekijänoikeusteollisuutta”. Suurin probleema näyttää olevan “iso paha levy-yhtiö”. Mitään kovin järkeviä perusteluja ei esim. Piraattiliiton sivuilta löydy, muuta kuin halu saada mitä tahansa digitoitavaa materiaalia ilmaiseksi – sillä onhan meillä internet jossa lait eivät päde.

Vai pätevätkö? Entä moraali?

Tekijänoikeus on perua valistusfilosofiasta. Sen mukaan halutaan antaa taiteilijalle oikeus työhönsä, oli se sitten materiaalinen tai immateriaalinen. Toisin sanoen: halutaan lain avulla turvata se että taiteilija tai muun immateriaalisen hyödykkeen tekijä voi oikeasti ansaita työllään. Tai vaikka vaihtoehtoisesti omasta halustaan antaa työnsä tulos kaikkien käyttöön.

Netissä jälkimmäinen toimii, ensiksi mainittu ei. Avoimen koodin ohjelmat ja vapaaehtoinen tiedostojen jako toimii, mutta valitettavasti jakoon menee luvatontakin materiaalia. Olen kuullut muutamien piraattien perustelevan toimintaansa “väkivaltakoneiston vastustamisella” – tosin en ymmärrä miten yksittäisen taiteilijan riistäminen parantaa yhteiskuntarakennetta. “Vapaa kulttuuri” -perustelu taas toimii vasta kun teoksen tekijältä kysytään lupa tai hän levittää itse teostaan vapaaehtoisesti. Muussa tapauksessa kyse on varastamisesta.

Useimmat piraatit sekoittavat keskenään tekijänoikeudet ja julkaisukanavat. Fakta: tekijänoikeus on perustuslaillinen oikeus. Piratismin laittomuus ei ole siis mielipidekysymys vaan lainopillinen fakta. Tekijänoikeus ei siirry julkaisijalle (levy-yhtiö, kirjakustantamo, jne) vaan pysyy tekijän hallinnassa. On siis harhaanjohtavaa puhua “tekijänoikeusteollisuudesta”, sillä sellaista ei ole. Julkaisijat tienaavat levyn/kirjan/jne kappalemyynnin perusteella, taiteilija taas teoksen tekijänoikeudella.

Piratismin puolustajilla on mitä mielikuvituksellisimpia tekosyitä. Kuten vaikkapa se, että “alkuperäinen teos säilyy tekijällä, ja ilmaiseksi jakoon laittaminen ei ole varastamista”. Väitteet osoittavat vain käsityskyvyn puutetta. Immateriaalinen teos ei ole kasa bittejä tai kirjaimia kirjan sivuilla, se on kompositio. Musiikkiteos on kuin mikä tahansa myytävä tuote: jos sitä monistetaan ja jaetaan ilmaiseksi – oli kanava mikä tahansa – kyse on tekijän oikeuksien ja elannon varastamisesta. Myöskään se että teos laitetaan näennäisesti ilmaiseksi jakoon ei tarkoita että teko olisi pyyteetön. Ne jotka teoksen saavat laittomasti hyötyvät taloudellisesti. Nolla euroa on aina vähemmän kuin yksi euro.

Piratismin ehkä tekopyhin väite on “vapaa kulttuurin jakaminen”. Se kun ei koske mitään muuta kulttuuria kuin sellaista, joka voidaan levittää netissä helposti. Piraatit puhuvat myös mielellään “väkivaltakoneiston” vastustamisesta, mutta eivät näe että heidän toimintansa on malliesimerkki väkivallasta. Oman käden ja vahvimman oikeudella otetaan mitä halutaan, kysymättä lupaa. Se on väkivaltaa. Piratismin vastenmielisen fasismin huuto on: “Taipukaa tahtoomme, me jyräämme teidät joka tapauksessa”.

Piraatit väittävät vastustavansa suuryhtiöiden valtaa ja puolustavansa sananvapautta sekä taiteilijoiden oikeuksia. Miten se sopii siihen, että heidän toimintansa vaikeuttaa taiteilijoiden toimintaa ja että he samaan aikaan avoimesti vastustavat kaikkia tekijänoikeuksia?

Kun laillisen julkaisun toiminta vaikeutuu, taiteilija kärsii. Levy-yhtiöt kuristavat kapenevat voittonsa artisteilta. Yhä harvempi lahjakas ja lupaava muusikko saa levydiilin, sillä levy-yhtiöt eivät panosta enää muuhun kuin varmasti myyvään musiikkiin. Ei ole vaikea päätellä miten se vaikuttaa populaarimusiikkiin. Itä-Euroopassa, jossa piratismin perinteet ovat syvemmällä kuin täällä, paikalliset bändit eivät ole enää vuosiin saaneet mitään mahdollisuutta, sillä tuottamattomaan toimintaan ei haluta panostaa.

Niin että kiitos vain taiteilijoiden puolustamiseta.

Mielestäni on surullista, että moraali ei kanna pidemmälle kuin teon helppous. Eli: jos se on teknisesti helppo toteuttaa, se on oikein. Yhtä hyvin voisin kulkea kadulla ja mätkiä vastaantulijoita pesäpallomailalla. Se on varsin helppoa. En kuitenkaan tee sitä, sillä se on laitona ja moraalini estää minua tekemästä sitä.

Vielä surullisempaa on se, että vasemmisto näyttää taipuneen ääntenkalastelussaan ja populismissaan piratismin kannalle. Yhä useammin törmään väitteeseen, että “vaihtoehtokulttuuriin” tai vasemmistoon yleensä kuuluvan ihmisen pitäisi kategorisesti kannattaa piratismia. Miksi? Miksi haluaisin riistää niitä joilla jo on vaikeaa? Miksi haluaisin viedä ne vähätkin tulot ihmisiltä, joilla tulo on muutenkin epäsäännöllistä ja vähäistä?

Tiedättekö mikä on kaikkein uskomattominta? Se että vasemmistolla tuntuu olevan varaa unohtaa kaikki nämä vähävaraiset ja -tuloiset kulttuurin tekijät, ja populismin nimessä jättää heidät täysin vaille ihmis- ja perusoikeuksia. En kerta kaikkiaan pysty ymmärtämään tätä yhtälöä. Miten liike, joka väittää puolustavansa vähäosaisia, voi unohtaa täysin ison ryhmän ihmisiä joiden toimeentulo on äärimmäisen epävarma näinä päivinä? Miksi puolustetaan vain fyysisiä hyödykkeitä tuottavia ihmisiä? Kyllä taiteilija on duunari siinä missä hitsarikin! Mutta ilmeisesti hän ei ole vasemmiston huomion arvoinen – vai onko?

Olen tällä hetkellä äärimmäisen pettynyt vasemmistolaiseen politiikkaan. Jos vasemmisto ei ota selkeää kantaa piratismiin, pelkään pahoin että en pysty enää toimimaan puolueen edustajana.

Perustetaanko bändi?

Facebook-keskustelu tekijänoikeuksista, kulttuurin kaupallisuudesta ja muista sellaisista asioista jäi kutkuttamaan ajatuksia. Lähdetäänpä alusta.

Neljä nuorta, poikia ja tyttöjä, päättävät perustaa yhtyeen. Tavallisten perheiden lapsina heillä on niukasti rahaa käytössään, mutta jonkinlaiset soittimet saadaan ahkeralla säästämisellä ja kesätöillä. Sitten pitää treenata. Kovin pian alkaa naapurien korvia kivistää, eivätkä vanhemmatkaan jaksa kuunnella, joten kaverin omakotitalon kellariin suunnataan askeleet. Muutaman kerran saavat harjoitella, sitten bändi siirretään autotalliin, mikä sopii tietysti nuorille mainiosti.

Taitojen ja iän karttuessa autotallirock ei enää tunnu hyvältä. Pitää saada parempi harjoitustila, ja ehkä muutama keikka. Soittimetkin alkavat olla aikansa eläneitä. Lisää töitä, lisää säästämistä, ja treenikämpän etsimistä. Kaikki on kallista, eikä sopivaa treenitilaa löydy ainakaan Turusta sellaiseen hintaan joka nuorilla olisi varaa maksaa. Kaupungin ulkopuolelta löytyy muutama yksityisen omistama halli, mutta miten sinne kuljetaan? Ratkaisuksi otetaan vuorottelu tutun bändin kanssa samoissa tiloissa, jolloin vuokraakin saadaan pienemmäksi kun jakajia on useita.

Entäs keikat? Ennen täysi-ikäisyyttä ei ole asiaa baarin esiintymään. Alaikäiselle taas ei juuri esiintymispaikkoja ole. Toisin on klassisen musiikin harrastajilla. Joitain nuorisotalokeikkoja tulee, ja muutama demontapainen saadaan treenitiloissa tehtyä. Studioon ei ole varaa. Kun ikää on sen verran että keikkoja voi lähteä hakemaan, on raha taas este. Kukaan ei ole valmis maksamaan mitään nuoren bändin esiintymisestä, ei vaikka itse tehty demo on lupaava. Kaljapalkalla tai ilmaiseksi pääsee kuitenkin muutaman vedon tekemään. Ilmainen ei tietenkään ole oikeasti ilmaista, sillä maksaahan se kuljettaa omat kamat paikalle, ja miksaajakin pitää jostain saada. Miinukselle menee, mutta saa siitä sitten vähän nimeä.

Seuraavat 10 – 15 vuotta bändi tahkoaa puoli-ilmaiseksi milloin missäkin baarissa, ja työstää omia biisejä. Opiskelun ja työn ohessa tahti on aika hidasta, mutta etenee kuitenkin. Osa porukasta vaihtuu matkan varrella, kun kyllästyy siihen ettei homma etenekään kuin elokuvissa. Se hyvä puoli päiväduunissa on että pian on varaa ostaa studioaikaa ja tehdä ihan oikeaa demoa, ja pian levyäkin. Kun vaan joku levy-yhtiö ostaisi sen.

Pikkuhiljaa oma repertuaari ja keikkakokemus on kasvanut niin että bändi pääsee pienen levy-yhtiön sopimukseen kiinni. Joitain satoja fanejakin on varmasti matkan varrella kertynyt, ja vaikka jokainen kotikaupungin ulkopuolelle tehty keikka on käytännössä maksanut bändille rahaa koska palkkioilla ei voi kattaa kuluja, ei kukaan vielä valita. Levy-yhtiö tekee kahden levyn sopimuksen ja sitten päästään asiaan.

Ensimmäinen single pääsee yllättäen radiosoittoon melko kivuttomasti, ja sitten alkaa sadella festarikeikkoja. Festaripalkkiot ovat nappikauppaa, mutta siellä on iso yleisö. Siellä pääsee näkyviin. Tuntuu pientä nostetta.

Muutaman vuoden päästä bändi on voinut jo päästä asemaan jossa keikkapalkkiosta oikeasti jää jotain käteen kulujen jälkeen. Tunnustusta tulee, kunnes…

… joku tahvo rockpoliisi tulee keikan jälkeen sanomaan että “tämä on semmosta kaupallista paskaa, te ootte vaan levy-yhtiön pellejä”. Bändin nokkamiehen tekee mieli leipoa pingviiniä lättyyn, mutta hän hillitsee itsensä ja kaataa sen sijaan tuopista pikkuisen “vahingossa” tämän rinnuksille. Hän ei jaksa jäädä selittämään montako vuotta on tehty omaa musiikkia ennen kuin kohtalon oikusta joku sitä haluaa kuunnella.

Kahden levyn sopimus ei kanna pidemmälle. Levymyynti polkee paikallaan, koska suurin osa jengistä imuttaa levyn netistä “ilmaiseksi” (ilmaista lounasta ei olekaan, joku maksaa aina, mutta sekös heitä liikuttaa). Levy-yhtiö kohauttaa hartioita ja sanoo kiitos ei tämän jälkeen, promoon ja mainontaan meni jo niin paljon että tämä myynti hädin tuskin korvaa sen. Sori vaan, hyvät jatkot. Hiukan tuloja tulee radiosoitosta, mutta se ei riitä pitämään ketään täysipäiväisenä muusikkona. Levymyyntituloista ei juuri kannata puhuakaan.

Keikkoja on, mutta koska levy-yhtiö ei ole sponsoroimassa, ei pystytä lähtemään kotimaan ulkopuolelle, vaikka pari kutsuakin olisi.

Bändille jää kaksi vaihtoehtoa: joko lähteä kalastamaan uutta sopimusta tai perustaa oma levymerkki. Riittääkö bisnestaito? Riittävätkö rahat? Vastaus jälkimmäiseen on että  eivät riitä. Jos ulkomaille mielii on otettava lainaa. Kannattaako riski? ESEK tukee kyllä bändejä jotka jo tunnetaan ulkomailla ja tienaavat jo kiitettävästi, mutta jostain syystä ne jotka tukea tarvitsisivat eivät sieltä rahaa saa. Saako päivätöistä vapaata jotta pääsee ulkomaankeikoille? Pystytäänkö palkkaamaan promoottori joka järjestäisi haastattelut ja muut levypuffit? Pystytäänkö ostamaan mainostilaa uudelle levylle?

Jätetään bändin jatko avoimeksi. Tässä oli vain yksi polku, vaihtoehtoja on useita, mutta muutama asia on aina varma: joku tulee haukkumaan musiikkisi “kaupalliseksi paskaksi” vaikka teet sitä täydestä sydämestäsi, rockpoliisit tulevat haukkumaan musiikkisi joka tapauksessa, nörtit imuttavat levysi netistä ilmaiseksi jotta et saisi niistä penniäkään, ja kaiken kukkuraksi joka ikisestä tekijänoikeusmaksusta tai esityskorvauksesta tullaan vinkumaan joka vaiheessa. Kukaan ei muista tai tunnusta sitä miten paljon olet tehnyt töitä musiikkisi eteen.

Vihoviimeisiä ovat puheet “kaupallisuudesta”, aivan kuin populaarikulttuuri olisi ainut kulttuurin alue jolla raha liikkuu. Bändi joka on tehnyt töitä 15 vuotta lähes tuntemattomana saa yhtäkkiä tilaisuuden – ihmiset tykästyvät, ja suosio kasvaa – ja saa pian kuulla olevansa kaupallista paskaa.

Että mitä? Savonlinnan oopperajuhlat ovat muuten sitten vihoviimeistä kaupallista paskaa, jossa snobit käyvät näyttämässä että “hei katsokaa mulla on varaa ostaa tänne lippu!”. Useimmat klassisen musiikin soittajat ja laulajat haluavat palkkaa. Kappas, kaupallista paskaa. Ahneitakin vielä. Kulttuuria pitää tehdä ilmaiseksi! Useimmat konserttitalot suunnittelevat ohjelmistoaan siten, että saisivat mahdollisimman paljon yleisöä paikalle. Kappas, kaupallista paskaa. Ei musiikki saa olla yleisön suosiossa! Pitää esittää vain harvojen ja valittujen kriitikoiden hyväksymää ohjelmistoa!

Rohkenen epäillä, että kun joku syyttää jotain toista kaupallisuudesta, on takana vain vanha kunnon kateus. Toinen vaihtoehto on tympeä elitistinen asenne, jonka mukaan vain pieni älyllisesti ylivoimainen eliitti osaa päättää mikä on kulttuuria ja mikä ei. Eihän tavallinen rahvas tunnistaisi kulttuuria vaikka törmäisi siihen rappukäytävässä.

Ja jos jokin asia saa yhtäkkiä suuren yleisön suosion, niin huolimatta siitä että se aikaisemmin oli kulttuuria, se on nyt automaattisesti – tietysti – kaupallista paskaa.