Vimman bändi-illat häviämässä?

Tomi Arvas puhui asiaa Turun Sanomien Treffi-liitteessä. Voivottelin itse aikaisemmin Palatsin myymistä ja sitä miten se vaikuttaa nuorille muusikoille tarjolla oleviin keikkapaikkoihin, mutta nyt näyttääkin siltä että huokailin turhaan. Ilmeisesti keikat eivät kiinnostakaan.

Arvas ihmettelee mihin ovat yleisöstä hävinneet pojat, ja itse muusikonalut. Sitä sopii kysyä. On turha itkeä ettei pääse minnekään keikalle, jos ei itse käy keikoilla – jollei kysyntää ole, toiminta kuihtuu. Yhtä ihmeellistä on se, että kuvitellaan uran etenevän kotona istumalla.

Olen kuullut paljon puhetta siitä että turkulaiset muusikot eivät osaa tehdä yhteistyötä. Muualla verkostoituminen ja suhteiden luominen on arkipäivää, ja muusikot pyrkivät hakemaan kontakteja jatkuvasti. Suhteilla pelataan paljon, kaveribändejä otetaan lämppäreiksi (tai kaverin bändille päästään lämppäriksi), järjestetään cover-iltoja, akustisia keikkoja jne. Suhteet ovat muusikoille tärkeitä.

Nämä suhteet eivät synny Facebookissa, Meteli.netissä tai MySpacessa notkumalla, vaan käymällä keikoilla ja juttelemalla muiden muusikoiden kanssa. Mikään ei voita lähikontaktia. Jo syntyneitä suhteita voi sitten tietysti ylläpitää myös koneen ääressä.

Esiintyvä artisti oppii tekemällä ja katsomalla. Live-keikan katsominen netistä ei ole ihan sama juttu kuin lavan edessä seisominen. Arvas ennustaa että yhtyeiden taso laskee, kun ei olla enää uteliaita katsomaan ja oppimaan muilta. On vanha viisaus että kirjailijan pitää lukea paljon, jotta kartuttaa ja ylläpitää omaa taitoaan, ja sama pätee joka alalla. Oman pään sisällä pyörimällä ei opi uutta.

Huolestuttavaa on sekin ettei demokurssille ollut yhtään tulijoita. Kuvittelevatko netin kasvattamat artistien alut ettei heidän tarvitse tietää alan käytännöistä mitään? On sulaa hölmöyttä jättää käyttämättä tilaisuus kouluttaa itseään ja helpottaa omaa työtään.

Turussa tehdään paljon hyvää musiikkia, ja täältä löytyy monen genren taitajia. Vanhempi polvi on tottunut – ja oppinut – siihen että käydään keikoilla ja luodaan suhteita moneen suuntaan aktiivisesti. Siitä saa nostetta omalle uralle, oppii uutta ja saa keikkoja. Jostain syystä nuoremmat yrittäjät eivät ole tätä tajunneet. Kyynisempi ihminen voisi sanoa että sitä se koneiden kanssa leikkiminen teettää: virtuaalimaailman kuvitellaan korvaavan oikeat ihmissuhteet.

Netti on hieno ja kätevä asia, ja itsekin roikun täällä jatkuvasti, mutta pitää muistaa pistää nokkansa välillä oikeaan maailmaan – vaikka se toisinaan vaivalloiselta tuntuukin. Siitä on hyötyä.

Kaivataan linjan vetoa

Piratismi on päivän muotisana, etenkin viimeaikaisten oikeudenkäyntien vuoksi. Piratismista on tullut eräänlainen trendikäs vastavirtakäsite, jonka tarkempi määrittely ei kestä päivänvaloa.

Yleisesti ottaen warettajat puhuvat “vapaasta kulttuurista” ja heti sen perään solvaavat “tekijänoikeusteollisuutta”. Suurin probleema näyttää olevan “iso paha levy-yhtiö”. Mitään kovin järkeviä perusteluja ei esim. Piraattiliiton sivuilta löydy, muuta kuin halu saada mitä tahansa digitoitavaa materiaalia ilmaiseksi – sillä onhan meillä internet jossa lait eivät päde.

Vai pätevätkö? Entä moraali?

Tekijänoikeus on perua valistusfilosofiasta. Sen mukaan halutaan antaa taiteilijalle oikeus työhönsä, oli se sitten materiaalinen tai immateriaalinen. Toisin sanoen: halutaan lain avulla turvata se että taiteilija tai muun immateriaalisen hyödykkeen tekijä voi oikeasti ansaita työllään. Tai vaikka vaihtoehtoisesti omasta halustaan antaa työnsä tulos kaikkien käyttöön.

Netissä jälkimmäinen toimii, ensiksi mainittu ei. Avoimen koodin ohjelmat ja vapaaehtoinen tiedostojen jako toimii, mutta valitettavasti jakoon menee luvatontakin materiaalia. Olen kuullut muutamien piraattien perustelevan toimintaansa “väkivaltakoneiston vastustamisella” – tosin en ymmärrä miten yksittäisen taiteilijan riistäminen parantaa yhteiskuntarakennetta. “Vapaa kulttuuri” -perustelu taas toimii vasta kun teoksen tekijältä kysytään lupa tai hän levittää itse teostaan vapaaehtoisesti. Muussa tapauksessa kyse on varastamisesta.

Useimmat piraatit sekoittavat keskenään tekijänoikeudet ja julkaisukanavat. Fakta: tekijänoikeus on perustuslaillinen oikeus. Piratismin laittomuus ei ole siis mielipidekysymys vaan lainopillinen fakta. Tekijänoikeus ei siirry julkaisijalle (levy-yhtiö, kirjakustantamo, jne) vaan pysyy tekijän hallinnassa. On siis harhaanjohtavaa puhua “tekijänoikeusteollisuudesta”, sillä sellaista ei ole. Julkaisijat tienaavat levyn/kirjan/jne kappalemyynnin perusteella, taiteilija taas teoksen tekijänoikeudella.

Piratismin puolustajilla on mitä mielikuvituksellisimpia tekosyitä. Kuten vaikkapa se, että “alkuperäinen teos säilyy tekijällä, ja ilmaiseksi jakoon laittaminen ei ole varastamista”. Väitteet osoittavat vain käsityskyvyn puutetta. Immateriaalinen teos ei ole kasa bittejä tai kirjaimia kirjan sivuilla, se on kompositio. Musiikkiteos on kuin mikä tahansa myytävä tuote: jos sitä monistetaan ja jaetaan ilmaiseksi – oli kanava mikä tahansa – kyse on tekijän oikeuksien ja elannon varastamisesta. Myöskään se että teos laitetaan näennäisesti ilmaiseksi jakoon ei tarkoita että teko olisi pyyteetön. Ne jotka teoksen saavat laittomasti hyötyvät taloudellisesti. Nolla euroa on aina vähemmän kuin yksi euro.

Piratismin ehkä tekopyhin väite on “vapaa kulttuurin jakaminen”. Se kun ei koske mitään muuta kulttuuria kuin sellaista, joka voidaan levittää netissä helposti. Piraatit puhuvat myös mielellään “väkivaltakoneiston” vastustamisesta, mutta eivät näe että heidän toimintansa on malliesimerkki väkivallasta. Oman käden ja vahvimman oikeudella otetaan mitä halutaan, kysymättä lupaa. Se on väkivaltaa. Piratismin vastenmielisen fasismin huuto on: “Taipukaa tahtoomme, me jyräämme teidät joka tapauksessa”.

Piraatit väittävät vastustavansa suuryhtiöiden valtaa ja puolustavansa sananvapautta sekä taiteilijoiden oikeuksia. Miten se sopii siihen, että heidän toimintansa vaikeuttaa taiteilijoiden toimintaa ja että he samaan aikaan avoimesti vastustavat kaikkia tekijänoikeuksia?

Kun laillisen julkaisun toiminta vaikeutuu, taiteilija kärsii. Levy-yhtiöt kuristavat kapenevat voittonsa artisteilta. Yhä harvempi lahjakas ja lupaava muusikko saa levydiilin, sillä levy-yhtiöt eivät panosta enää muuhun kuin varmasti myyvään musiikkiin. Ei ole vaikea päätellä miten se vaikuttaa populaarimusiikkiin. Itä-Euroopassa, jossa piratismin perinteet ovat syvemmällä kuin täällä, paikalliset bändit eivät ole enää vuosiin saaneet mitään mahdollisuutta, sillä tuottamattomaan toimintaan ei haluta panostaa.

Niin että kiitos vain taiteilijoiden puolustamiseta.

Mielestäni on surullista, että moraali ei kanna pidemmälle kuin teon helppous. Eli: jos se on teknisesti helppo toteuttaa, se on oikein. Yhtä hyvin voisin kulkea kadulla ja mätkiä vastaantulijoita pesäpallomailalla. Se on varsin helppoa. En kuitenkaan tee sitä, sillä se on laitona ja moraalini estää minua tekemästä sitä.

Vielä surullisempaa on se, että vasemmisto näyttää taipuneen ääntenkalastelussaan ja populismissaan piratismin kannalle. Yhä useammin törmään väitteeseen, että “vaihtoehtokulttuuriin” tai vasemmistoon yleensä kuuluvan ihmisen pitäisi kategorisesti kannattaa piratismia. Miksi? Miksi haluaisin riistää niitä joilla jo on vaikeaa? Miksi haluaisin viedä ne vähätkin tulot ihmisiltä, joilla tulo on muutenkin epäsäännöllistä ja vähäistä?

Tiedättekö mikä on kaikkein uskomattominta? Se että vasemmistolla tuntuu olevan varaa unohtaa kaikki nämä vähävaraiset ja -tuloiset kulttuurin tekijät, ja populismin nimessä jättää heidät täysin vaille ihmis- ja perusoikeuksia. En kerta kaikkiaan pysty ymmärtämään tätä yhtälöä. Miten liike, joka väittää puolustavansa vähäosaisia, voi unohtaa täysin ison ryhmän ihmisiä joiden toimeentulo on äärimmäisen epävarma näinä päivinä? Miksi puolustetaan vain fyysisiä hyödykkeitä tuottavia ihmisiä? Kyllä taiteilija on duunari siinä missä hitsarikin! Mutta ilmeisesti hän ei ole vasemmiston huomion arvoinen – vai onko?

Olen tällä hetkellä äärimmäisen pettynyt vasemmistolaiseen politiikkaan. Jos vasemmisto ei ota selkeää kantaa piratismiin, pelkään pahoin että en pysty enää toimimaan puolueen edustajana.

Ikävä Palatsia

Turun Sanomissa oli hyvä artikkeli ikärajattomien keikkojen tilanteesta – tai oikeammin niiden puutteesta. Vielä parempi oli artikkelin jatkeena ollut kommentti.

Kaupungilla on todellakin vastuu. Nykyasenne on pääsääntöisesti se, että kaikki populaarimusiikkiin liittyvä on nuorisolautakunnan harteilla. Miksi? Eivät kaikki rock- ja popmuusikot ole teini-ikäisiä, musiikin kuluttajista puhumattakaan. Nykytilanteessa populaarikulttuurin halveksunta on johtanut siihen, että koska asia mielletään “vain” teinien ongelmaksi, ei sille tehdä mitään. Eiväthän lapset ja nuoret valita, tai äänestä. Kohderyhmän ikä on siis tavallaan oikeutus välinpitämättömyydelle.

Kun Palatsista luovuttiin olin lievästi sanoen tyrmistynyt. Toimiva hyvä tila, johon oli melko helppo saada nimekkäitäkin artisteja esiintymään, hylättiin tuosta vain. Kaiken lisäksi tila on kaupungin oma. En keksi mitään muuta syytä kuin suora tulonsiirto seurakunnalle. Ainakaan sitä ei voi perustella säästöillä.

Palatsi oli kaupungin sisäistä kulua, eli raha kiersi ylläpitävältä lautakunnalta kiinteistöpuolelle. Voisi perustellusti sanoa että tulos oli likimain plus miinus nolla, koska loppupeleissä kaupunki vastasi sekä vuokran laskuttamisesta että maksamisesta. Vimma taasen on ev.lut. seurakunnan omistama. Keillä asiasta päätöksen tehneillä on suora yhteys seurakuntaan? Asuuko kenties joku päättäjä tai päättäjän sukulainen Palatsin talossa? Taloyhtiö halusi varmasti eroon häiritsevistä nuorista.

Miksi raha joka ennen oli kaupungin sisäistä kulua piti saada siirrettyä seurakunnalle? Tuloksena ei saatu merkittävästi parempaa tilaa, päinvastoin. Juuri ennen Palatsista luopumista sinne oli tehty mittavat remontit, ja aloitettu nettilähetykset keikoista. Uudet (Vimman) tilat ovat niin pienet etteivät isommat bändit mahdu sinne esiintymään. Palatsin tilat taas eivät edelleenkään käy kaupaksi, koska ne soveltuvat pääasiassa vain esitysten (keikkojen) järjestämiseen. Kaupunki siis edelleen maksaa Palatsin ylläpidosta, ilman että tiloista saataisiin mitään rahallista tai henkistä hyötyä.

Voi p*rkele, sanon minä.

Kulttuurilautakuntakauden jälkeen olin valmis luopumaan lautakuntapaikoista ylipäätään, eikä vähiten sen vuoksi että petyin kulttuuriasioiden elitistisyyteen. Pienen jäähdyttelyn jälkeen olin kuitenkin valmis jatkamaan jossain luottamustoimessa, mutta tällä kertaa ilmoitin että mieluiten lähden varajäsenenä seuraavalle kaudelle. Tekee hyvää hakea vähän lisämotivaatiota lepuuttamalla omaa sielua.

Nyt olen nuorisolautakunnan varajäsen. Katsoin että nuorisolautakunnassa olen lähinnä niitä asioita mitä haluan ajaa, eli mm. nuoriso- ja populaarikulttuurin arvostuksen kehittämistä.

Herätkää vanhukset. Meidän pitää tehdä tästä kaupungista parempi paikka lapsillemme.

Perustetaanko bändi?

Facebook-keskustelu tekijänoikeuksista, kulttuurin kaupallisuudesta ja muista sellaisista asioista jäi kutkuttamaan ajatuksia. Lähdetäänpä alusta.

Neljä nuorta, poikia ja tyttöjä, päättävät perustaa yhtyeen. Tavallisten perheiden lapsina heillä on niukasti rahaa käytössään, mutta jonkinlaiset soittimet saadaan ahkeralla säästämisellä ja kesätöillä. Sitten pitää treenata. Kovin pian alkaa naapurien korvia kivistää, eivätkä vanhemmatkaan jaksa kuunnella, joten kaverin omakotitalon kellariin suunnataan askeleet. Muutaman kerran saavat harjoitella, sitten bändi siirretään autotalliin, mikä sopii tietysti nuorille mainiosti.

Taitojen ja iän karttuessa autotallirock ei enää tunnu hyvältä. Pitää saada parempi harjoitustila, ja ehkä muutama keikka. Soittimetkin alkavat olla aikansa eläneitä. Lisää töitä, lisää säästämistä, ja treenikämpän etsimistä. Kaikki on kallista, eikä sopivaa treenitilaa löydy ainakaan Turusta sellaiseen hintaan joka nuorilla olisi varaa maksaa. Kaupungin ulkopuolelta löytyy muutama yksityisen omistama halli, mutta miten sinne kuljetaan? Ratkaisuksi otetaan vuorottelu tutun bändin kanssa samoissa tiloissa, jolloin vuokraakin saadaan pienemmäksi kun jakajia on useita.

Entäs keikat? Ennen täysi-ikäisyyttä ei ole asiaa baarin esiintymään. Alaikäiselle taas ei juuri esiintymispaikkoja ole. Toisin on klassisen musiikin harrastajilla. Joitain nuorisotalokeikkoja tulee, ja muutama demontapainen saadaan treenitiloissa tehtyä. Studioon ei ole varaa. Kun ikää on sen verran että keikkoja voi lähteä hakemaan, on raha taas este. Kukaan ei ole valmis maksamaan mitään nuoren bändin esiintymisestä, ei vaikka itse tehty demo on lupaava. Kaljapalkalla tai ilmaiseksi pääsee kuitenkin muutaman vedon tekemään. Ilmainen ei tietenkään ole oikeasti ilmaista, sillä maksaahan se kuljettaa omat kamat paikalle, ja miksaajakin pitää jostain saada. Miinukselle menee, mutta saa siitä sitten vähän nimeä.

Seuraavat 10 – 15 vuotta bändi tahkoaa puoli-ilmaiseksi milloin missäkin baarissa, ja työstää omia biisejä. Opiskelun ja työn ohessa tahti on aika hidasta, mutta etenee kuitenkin. Osa porukasta vaihtuu matkan varrella, kun kyllästyy siihen ettei homma etenekään kuin elokuvissa. Se hyvä puoli päiväduunissa on että pian on varaa ostaa studioaikaa ja tehdä ihan oikeaa demoa, ja pian levyäkin. Kun vaan joku levy-yhtiö ostaisi sen.

Pikkuhiljaa oma repertuaari ja keikkakokemus on kasvanut niin että bändi pääsee pienen levy-yhtiön sopimukseen kiinni. Joitain satoja fanejakin on varmasti matkan varrella kertynyt, ja vaikka jokainen kotikaupungin ulkopuolelle tehty keikka on käytännössä maksanut bändille rahaa koska palkkioilla ei voi kattaa kuluja, ei kukaan vielä valita. Levy-yhtiö tekee kahden levyn sopimuksen ja sitten päästään asiaan.

Ensimmäinen single pääsee yllättäen radiosoittoon melko kivuttomasti, ja sitten alkaa sadella festarikeikkoja. Festaripalkkiot ovat nappikauppaa, mutta siellä on iso yleisö. Siellä pääsee näkyviin. Tuntuu pientä nostetta.

Muutaman vuoden päästä bändi on voinut jo päästä asemaan jossa keikkapalkkiosta oikeasti jää jotain käteen kulujen jälkeen. Tunnustusta tulee, kunnes…

… joku tahvo rockpoliisi tulee keikan jälkeen sanomaan että “tämä on semmosta kaupallista paskaa, te ootte vaan levy-yhtiön pellejä”. Bändin nokkamiehen tekee mieli leipoa pingviiniä lättyyn, mutta hän hillitsee itsensä ja kaataa sen sijaan tuopista pikkuisen “vahingossa” tämän rinnuksille. Hän ei jaksa jäädä selittämään montako vuotta on tehty omaa musiikkia ennen kuin kohtalon oikusta joku sitä haluaa kuunnella.

Kahden levyn sopimus ei kanna pidemmälle. Levymyynti polkee paikallaan, koska suurin osa jengistä imuttaa levyn netistä “ilmaiseksi” (ilmaista lounasta ei olekaan, joku maksaa aina, mutta sekös heitä liikuttaa). Levy-yhtiö kohauttaa hartioita ja sanoo kiitos ei tämän jälkeen, promoon ja mainontaan meni jo niin paljon että tämä myynti hädin tuskin korvaa sen. Sori vaan, hyvät jatkot. Hiukan tuloja tulee radiosoitosta, mutta se ei riitä pitämään ketään täysipäiväisenä muusikkona. Levymyyntituloista ei juuri kannata puhuakaan.

Keikkoja on, mutta koska levy-yhtiö ei ole sponsoroimassa, ei pystytä lähtemään kotimaan ulkopuolelle, vaikka pari kutsuakin olisi.

Bändille jää kaksi vaihtoehtoa: joko lähteä kalastamaan uutta sopimusta tai perustaa oma levymerkki. Riittääkö bisnestaito? Riittävätkö rahat? Vastaus jälkimmäiseen on että  eivät riitä. Jos ulkomaille mielii on otettava lainaa. Kannattaako riski? ESEK tukee kyllä bändejä jotka jo tunnetaan ulkomailla ja tienaavat jo kiitettävästi, mutta jostain syystä ne jotka tukea tarvitsisivat eivät sieltä rahaa saa. Saako päivätöistä vapaata jotta pääsee ulkomaankeikoille? Pystytäänkö palkkaamaan promoottori joka järjestäisi haastattelut ja muut levypuffit? Pystytäänkö ostamaan mainostilaa uudelle levylle?

Jätetään bändin jatko avoimeksi. Tässä oli vain yksi polku, vaihtoehtoja on useita, mutta muutama asia on aina varma: joku tulee haukkumaan musiikkisi “kaupalliseksi paskaksi” vaikka teet sitä täydestä sydämestäsi, rockpoliisit tulevat haukkumaan musiikkisi joka tapauksessa, nörtit imuttavat levysi netistä ilmaiseksi jotta et saisi niistä penniäkään, ja kaiken kukkuraksi joka ikisestä tekijänoikeusmaksusta tai esityskorvauksesta tullaan vinkumaan joka vaiheessa. Kukaan ei muista tai tunnusta sitä miten paljon olet tehnyt töitä musiikkisi eteen.

Vihoviimeisiä ovat puheet “kaupallisuudesta”, aivan kuin populaarikulttuuri olisi ainut kulttuurin alue jolla raha liikkuu. Bändi joka on tehnyt töitä 15 vuotta lähes tuntemattomana saa yhtäkkiä tilaisuuden – ihmiset tykästyvät, ja suosio kasvaa – ja saa pian kuulla olevansa kaupallista paskaa.

Että mitä? Savonlinnan oopperajuhlat ovat muuten sitten vihoviimeistä kaupallista paskaa, jossa snobit käyvät näyttämässä että “hei katsokaa mulla on varaa ostaa tänne lippu!”. Useimmat klassisen musiikin soittajat ja laulajat haluavat palkkaa. Kappas, kaupallista paskaa. Ahneitakin vielä. Kulttuuria pitää tehdä ilmaiseksi! Useimmat konserttitalot suunnittelevat ohjelmistoaan siten, että saisivat mahdollisimman paljon yleisöä paikalle. Kappas, kaupallista paskaa. Ei musiikki saa olla yleisön suosiossa! Pitää esittää vain harvojen ja valittujen kriitikoiden hyväksymää ohjelmistoa!

Rohkenen epäillä, että kun joku syyttää jotain toista kaupallisuudesta, on takana vain vanha kunnon kateus. Toinen vaihtoehto on tympeä elitistinen asenne, jonka mukaan vain pieni älyllisesti ylivoimainen eliitti osaa päättää mikä on kulttuuria ja mikä ei. Eihän tavallinen rahvas tunnistaisi kulttuuria vaikka törmäisi siihen rappukäytävässä.

Ja jos jokin asia saa yhtäkkiä suuren yleisön suosion, niin huolimatta siitä että se aikaisemmin oli kulttuuria, se on nyt automaattisesti – tietysti – kaupallista paskaa.

Ei populaarikulttuurille?

Viimeisin lautakunnan kokous uhkasi käydä mielenkiintoiseksi.

Jouduimme päättämään Aboa-palkinnosta – jonka lopulta sai Riku Korhonen – ja juuri ennen kokousta Kokoomuksen Kossila kävi puhumassa meille vassareille omasta ehdokkaastaan. Koska Turussa – ja koko Suomessa – ns. populaarikulttuuri on syrjäytetty lähes täysin kulttuurisektorista, Kossila ehdotti että edes tämän kerran palkitsisimme populaarikulttuurin edustajan, kun kerran sellainen on listalle saatu.

Aboa-palkinnon saajaksi siis ei päästä hakemalla tai olemalla virkamiesten suosiossa, vaan ehdokkaaksi pääsevät ne joita aktiiviset kaupunkilaiset ehdottavat määräpäivään mennessä. Mukana pitää mielellään olla perustelut. Aboa-palkinto myönnetään nuorehkolle turkulaiselle taiteilijalle (kerran on myönnetty pariskunnalle, joten vaikka sanotaan että palkinto on henkilökohtainen ei sääntö ole aivan ehdoton) kannustukseksi. Jotain meriittiä pitää taiteilijalla olla, mutta periaate on ettei hän olisi “lyönyt itseään läpi” vielä täysillä, vaan että palkinto toimisi kannustimena ja tukena hyvin alkaneella uralla.

No, palkinnon saajaksi oli tänä vuonna ehdotettu nuorta turkulaista progressiivista rockia esittävää bändiä nimeltä Half Apple. Olin bändistä kuullut jo aikaisemmin, mutten valitettavasti ole vielä ehtinyt näkemään livenä. Tiesin heistä sen verran että ovat menestyneet kilpailuissa hyvin, ja arvostelut ovat olleet lähinnä ylistäviä.

Kannatin tietysti Kossilan ehdotusta. Jokseenkin surkuhupaisaa oli se, että minä (Vas) ja Kossila (Kok) olimme ainoat Half Applen puolustajat. Kossila piti hyvän puheen siitä miten Turulla olisi nyt oiva tilaisuus kumota pahoja puheita kulttuurivastaisuudestaan ja tukea nimenomaan populaarikulttuurin edustajaa tavalla, jonka symboli- ja mainosarvoa ei todellakaan voi väheksyä.

Lopputulos oli että lautakunnan mielipiteet kartoitettiin kättä nostamalla (kilpailevia ehdotuksia oli kolme), ja eniten käsiä saanut kirjattiin “yksimielisenä” päätöksenä pöytäkirjaan.

Pahin vitutus tuli vasta seuraavana päivänä. En todellakaan sano etteikö Korhonen olisi palkintoaan ansainnut, mutta palkintoja tulee uusia joka vuosi ja nyt olisi ollut mielestäni kerrankin hyvä tilaisuus ojentaa paskanjäykäksi ja elitistiseksi miellettyä mielikuvaa kulttuurielämästä ja palkita kerrankin nuori populaarikulttuurin edustaja.

Mikä on Half Apple? Juuri 18 vuotta täyttäneitä poikia, jo neljä vuotta yhdessä soittaneita, ja omakustannelevyjäkin on tullut useita. Kaikilla takana ja edessä musiikkiopintoja, ja suuri innostus musiikin tekemiseen.

Kuka on valmis myöntämään, että jos heidän sijallaan olisi ollut vaikkapa 17 v. sellisti samalla kokemuksella “meritoituneena”, hän olisi saanut palkinnon oitis? Minä olen 100 % varma että näin olisi käynyt.

Helvetti, kulttuuriskene on niin tajuttoman tekopyhää.

Musiikkitalo ja vaalikone

Ystäväni ihmetteli vastaustani YLE:n vaalikoneessa. Olin kuulemma pistänyt keskustan palloiluhallin musiikki- ja kongressitalon edelle.

Koska YLE:n vaalikone sulkeutui jo syyskuussa, en päässyt katsomaan enkä muokkaamaan vastaustani, ja kaveri laittoi sen nähtäväksi sähköpostilla. Tosiaan, siitä saa sen käsityksen etten halua Turkuun musiikkitaloa. Näinhän ei asia ole.

Vaalikoneet ovat sitten hankalia. Niiden vastausvaihtoehdot ovat rajalliset, ja kommenttiosioita eivät useimmat konetta käyttävät edes lue. Minulle suurin hankaluus on taistelu omien idealististen toiveiden ja kyynisen realismin välillä. Vastatako niinkuin toivoisin tapahtuvan, vai niinkuin pelkään tai luulen oikeassa elämässä käyvän? Jos vastaan kuten toivoisin asioiden menevän, saatan vaikuttaa lapselliselta haaveilijalta. Jos taas vastaan kuten luulen tapahtuvan, olen kyyninen. Tietysti koneisiin pitäisi vastata vain oman ideologian mukaan, mutta toisinaan se on vaikeaa kun epäilys siitä mitä oikeasti tapahtuu tunkee päälle. En halua hämätä äänestäjää.

Totuushan on se että olisin innoissani jos Turkuun saataisiin musiikki- ja kongressitalo keskustaan. Palloiluhallihankkeesta en edes tiedä kovin paljon, en ole oikeastaan urheiluihminen. Käytännössä vain luulen että kun rahasta ja sen käytöstä tulee puhe, urheilu menee aina musiikin edelle. Näin Turussa.

Musiikkitalo tuskin tulee toteutumaan ainakaan yksistään kaupungin rahoilla. Toivon totisesti että yksityisiä sijoittajia löytyisi niin paljon, että hanke joskus toteutuisi. Turusta puuttuu juuri tällainen monikäyttöinen tila. Kaupalliseltakin kannalta se olisi erinomainen hanke.

Politiikassa ovat aina vastakkain idealismi ja realismi. Niin paljon olisi asioita joita haluaisin toteuttaa, mutta kylmä totuus on että rahaa ei aina riitä. Kun voisi edes vaikuttaa rahojen jakoon niin, että niistä saisi kaupungille parhaan hyödyn terveyden, kulttuurin ja harrastusten saralla.

Idealismista ei saa silti luopua. Sen ja kekseliäisyyden avulla voi päästä pitkälle.

Osataan Tampereellakin

Voicen sivuilla uutisoitiin että Negative sekä noin 50 muuta bändiä häädetään treenitiloistaan, koska paikalle rakennetaan parkkipaikka.

Manageri Liimatainen sanoo että Tampereen kaupunki oli luvannut jo kolme vuotta sitten tehdä asialle jotain (ilmeisesti jo silloin tiedettiin että rakennukset puretaan), ja manaa että tämä oli Suomen kulttuurivihamielisin teko.

Tampereella kaupunki on sentään tukenut tiloja usealle kymmenelle bändille. Turussa vanhan panimon tiloissa ei treenikämppiä ole kuin pari.

Treenitilojen vähyydessä Turku siis peittoaa Tampereen kirkkaasti. Valitettavasti.

UMF ahdingossa

YLE:n nettisivuilla uutisoitiin että UMF on menossa konkurssiin, koska Turun kaupunki ei pysty tukemaan festivaalia. Paljolti samaan tyyliin ajettiin Koneisto aikanaan Helsinkiin. Sama uutinen oli myös Turun Sanomissa.

En yhtään ihmettele Parkkarin epätoivoa. Olen monet kerrat itsekin tuskaillut kaupungin asennetta ns. nuoriso- tai populaarikulttuurin musiikkitapahtumiin. Olin pettynyt ja vihainen kun Koneisto menetettiin. Koneiston tai UMF:n musiikkityyli ei ole minun makuuni, mutta tapa jolla kaupunki on vitkastelullaan tappanut molemmat festivaalit pistää sapen kiehumaan. Turulla ei ole muutenkaan erityisen hyvä maine.

Ruisrock menetettiin sekin helsinkiläiselle järjestäjälle, joka oitis – säästökuuriin vedoten – muutaman vuoden aikana muutti elävän ja vaihtelevan festivaalin parin suomalaisen (ja ehkä parin ruotsalaisen) bändin vakiokeikkapaikaksi. Varsinaissuomalaisia bändejä ei Ruisrockissa ole sen jälkeen juuri esiintynyt. Kaverin kanssa vitsailtiin että järjestäjällä on ohjelman teko helppoa: “copy paste” käyttöön ja muuttaa vain vuosiluvun esitteisiin!

UMF olisi voinut välttää suurimman osan rahaongelmista, jos kaupunki olisi antanut maankäyttöluvat ajoissa ja poliisi myöntänyt alkoholiluvat ilman lääninhallituksen väliintuloa. Syytä lupien eväämiseen ei ollut. Samoin järjestysmiesten määrän kolminkertaistaminen tuntuu sekin pelkältä kiusanteolta.

Muuta selitystä en keksi kuin kaupungin pahanlaatuinen asennevamma!

Näin minäkin ajattelen musiikista

Turun Sanomista löytyi todella mielenkiintoinen kirjoitus. Kuin suoraan minun suustani, paitsi ettei minulla ole argumentointini tukena noin perusteellista tutkijan uraa kuin Kärjällä.

Ihmettelen kovasti jakoa klassisen ja populaarimusiikin välillä. Klassisella musiikilla on epäreilu etumatka, ja arvostus on mielestäni kovasti huteralla pohjalla, kun otetaan huomioon miten taitavia muusikoita populaaripuolella oikeasti on.

Tämä on yksi niitä asioita joihin haluaisin ihmisten kiinnittävän huomiota: kulttuurin eri alueiden räikeä epätasa-arvo. Miksi populaarikulttuuri olisi huonompaa? Koska sitä kuluttavat vähävaraisemmat?