Ystäväni ihmetteli vastaustani YLE:n vaalikoneessa. Olin kuulemma pistänyt keskustan palloiluhallin musiikki- ja kongressitalon edelle.
Koska YLE:n vaalikone sulkeutui jo syyskuussa, en päässyt katsomaan enkä muokkaamaan vastaustani, ja kaveri laittoi sen nähtäväksi sähköpostilla. Tosiaan, siitä saa sen käsityksen etten halua Turkuun musiikkitaloa. Näinhän ei asia ole.
Vaalikoneet ovat sitten hankalia. Niiden vastausvaihtoehdot ovat rajalliset, ja kommenttiosioita eivät useimmat konetta käyttävät edes lue. Minulle suurin hankaluus on taistelu omien idealististen toiveiden ja kyynisen realismin välillä. Vastatako niinkuin toivoisin tapahtuvan, vai niinkuin pelkään tai luulen oikeassa elämässä käyvän? Jos vastaan kuten toivoisin asioiden menevän, saatan vaikuttaa lapselliselta haaveilijalta. Jos taas vastaan kuten luulen tapahtuvan, olen kyyninen. Tietysti koneisiin pitäisi vastata vain oman ideologian mukaan, mutta toisinaan se on vaikeaa kun epäilys siitä mitä oikeasti tapahtuu tunkee päälle. En halua hämätä äänestäjää.
Totuushan on se että olisin innoissani jos Turkuun saataisiin musiikki- ja kongressitalo keskustaan. Palloiluhallihankkeesta en edes tiedä kovin paljon, en ole oikeastaan urheiluihminen. Käytännössä vain luulen että kun rahasta ja sen käytöstä tulee puhe, urheilu menee aina musiikin edelle. Näin Turussa.
Musiikkitalo tuskin tulee toteutumaan ainakaan yksistään kaupungin rahoilla. Toivon totisesti että yksityisiä sijoittajia löytyisi niin paljon, että hanke joskus toteutuisi. Turusta puuttuu juuri tällainen monikäyttöinen tila. Kaupalliseltakin kannalta se olisi erinomainen hanke.
Politiikassa ovat aina vastakkain idealismi ja realismi. Niin paljon olisi asioita joita haluaisin toteuttaa, mutta kylmä totuus on että rahaa ei aina riitä. Kun voisi edes vaikuttaa rahojen jakoon niin, että niistä saisi kaupungille parhaan hyödyn terveyden, kulttuurin ja harrastusten saralla.
Idealismista ei saa silti luopua. Sen ja kekseliäisyyden avulla voi päästä pitkälle.
