Perustetaanko bändi?

Facebook-keskustelu tekijänoikeuksista, kulttuurin kaupallisuudesta ja muista sellaisista asioista jäi kutkuttamaan ajatuksia. Lähdetäänpä alusta.

Neljä nuorta, poikia ja tyttöjä, päättävät perustaa yhtyeen. Tavallisten perheiden lapsina heillä on niukasti rahaa käytössään, mutta jonkinlaiset soittimet saadaan ahkeralla säästämisellä ja kesätöillä. Sitten pitää treenata. Kovin pian alkaa naapurien korvia kivistää, eivätkä vanhemmatkaan jaksa kuunnella, joten kaverin omakotitalon kellariin suunnataan askeleet. Muutaman kerran saavat harjoitella, sitten bändi siirretään autotalliin, mikä sopii tietysti nuorille mainiosti.

Taitojen ja iän karttuessa autotallirock ei enää tunnu hyvältä. Pitää saada parempi harjoitustila, ja ehkä muutama keikka. Soittimetkin alkavat olla aikansa eläneitä. Lisää töitä, lisää säästämistä, ja treenikämpän etsimistä. Kaikki on kallista, eikä sopivaa treenitilaa löydy ainakaan Turusta sellaiseen hintaan joka nuorilla olisi varaa maksaa. Kaupungin ulkopuolelta löytyy muutama yksityisen omistama halli, mutta miten sinne kuljetaan? Ratkaisuksi otetaan vuorottelu tutun bändin kanssa samoissa tiloissa, jolloin vuokraakin saadaan pienemmäksi kun jakajia on useita.

Entäs keikat? Ennen täysi-ikäisyyttä ei ole asiaa baarin esiintymään. Alaikäiselle taas ei juuri esiintymispaikkoja ole. Toisin on klassisen musiikin harrastajilla. Joitain nuorisotalokeikkoja tulee, ja muutama demontapainen saadaan treenitiloissa tehtyä. Studioon ei ole varaa. Kun ikää on sen verran että keikkoja voi lähteä hakemaan, on raha taas este. Kukaan ei ole valmis maksamaan mitään nuoren bändin esiintymisestä, ei vaikka itse tehty demo on lupaava. Kaljapalkalla tai ilmaiseksi pääsee kuitenkin muutaman vedon tekemään. Ilmainen ei tietenkään ole oikeasti ilmaista, sillä maksaahan se kuljettaa omat kamat paikalle, ja miksaajakin pitää jostain saada. Miinukselle menee, mutta saa siitä sitten vähän nimeä.

Seuraavat 10 – 15 vuotta bändi tahkoaa puoli-ilmaiseksi milloin missäkin baarissa, ja työstää omia biisejä. Opiskelun ja työn ohessa tahti on aika hidasta, mutta etenee kuitenkin. Osa porukasta vaihtuu matkan varrella, kun kyllästyy siihen ettei homma etenekään kuin elokuvissa. Se hyvä puoli päiväduunissa on että pian on varaa ostaa studioaikaa ja tehdä ihan oikeaa demoa, ja pian levyäkin. Kun vaan joku levy-yhtiö ostaisi sen.

Pikkuhiljaa oma repertuaari ja keikkakokemus on kasvanut niin että bändi pääsee pienen levy-yhtiön sopimukseen kiinni. Joitain satoja fanejakin on varmasti matkan varrella kertynyt, ja vaikka jokainen kotikaupungin ulkopuolelle tehty keikka on käytännössä maksanut bändille rahaa koska palkkioilla ei voi kattaa kuluja, ei kukaan vielä valita. Levy-yhtiö tekee kahden levyn sopimuksen ja sitten päästään asiaan.

Ensimmäinen single pääsee yllättäen radiosoittoon melko kivuttomasti, ja sitten alkaa sadella festarikeikkoja. Festaripalkkiot ovat nappikauppaa, mutta siellä on iso yleisö. Siellä pääsee näkyviin. Tuntuu pientä nostetta.

Muutaman vuoden päästä bändi on voinut jo päästä asemaan jossa keikkapalkkiosta oikeasti jää jotain käteen kulujen jälkeen. Tunnustusta tulee, kunnes…

… joku tahvo rockpoliisi tulee keikan jälkeen sanomaan että “tämä on semmosta kaupallista paskaa, te ootte vaan levy-yhtiön pellejä”. Bändin nokkamiehen tekee mieli leipoa pingviiniä lättyyn, mutta hän hillitsee itsensä ja kaataa sen sijaan tuopista pikkuisen “vahingossa” tämän rinnuksille. Hän ei jaksa jäädä selittämään montako vuotta on tehty omaa musiikkia ennen kuin kohtalon oikusta joku sitä haluaa kuunnella.

Kahden levyn sopimus ei kanna pidemmälle. Levymyynti polkee paikallaan, koska suurin osa jengistä imuttaa levyn netistä “ilmaiseksi” (ilmaista lounasta ei olekaan, joku maksaa aina, mutta sekös heitä liikuttaa). Levy-yhtiö kohauttaa hartioita ja sanoo kiitos ei tämän jälkeen, promoon ja mainontaan meni jo niin paljon että tämä myynti hädin tuskin korvaa sen. Sori vaan, hyvät jatkot. Hiukan tuloja tulee radiosoitosta, mutta se ei riitä pitämään ketään täysipäiväisenä muusikkona. Levymyyntituloista ei juuri kannata puhuakaan.

Keikkoja on, mutta koska levy-yhtiö ei ole sponsoroimassa, ei pystytä lähtemään kotimaan ulkopuolelle, vaikka pari kutsuakin olisi.

Bändille jää kaksi vaihtoehtoa: joko lähteä kalastamaan uutta sopimusta tai perustaa oma levymerkki. Riittääkö bisnestaito? Riittävätkö rahat? Vastaus jälkimmäiseen on että  eivät riitä. Jos ulkomaille mielii on otettava lainaa. Kannattaako riski? ESEK tukee kyllä bändejä jotka jo tunnetaan ulkomailla ja tienaavat jo kiitettävästi, mutta jostain syystä ne jotka tukea tarvitsisivat eivät sieltä rahaa saa. Saako päivätöistä vapaata jotta pääsee ulkomaankeikoille? Pystytäänkö palkkaamaan promoottori joka järjestäisi haastattelut ja muut levypuffit? Pystytäänkö ostamaan mainostilaa uudelle levylle?

Jätetään bändin jatko avoimeksi. Tässä oli vain yksi polku, vaihtoehtoja on useita, mutta muutama asia on aina varma: joku tulee haukkumaan musiikkisi “kaupalliseksi paskaksi” vaikka teet sitä täydestä sydämestäsi, rockpoliisit tulevat haukkumaan musiikkisi joka tapauksessa, nörtit imuttavat levysi netistä ilmaiseksi jotta et saisi niistä penniäkään, ja kaiken kukkuraksi joka ikisestä tekijänoikeusmaksusta tai esityskorvauksesta tullaan vinkumaan joka vaiheessa. Kukaan ei muista tai tunnusta sitä miten paljon olet tehnyt töitä musiikkisi eteen.

Vihoviimeisiä ovat puheet “kaupallisuudesta”, aivan kuin populaarikulttuuri olisi ainut kulttuurin alue jolla raha liikkuu. Bändi joka on tehnyt töitä 15 vuotta lähes tuntemattomana saa yhtäkkiä tilaisuuden – ihmiset tykästyvät, ja suosio kasvaa – ja saa pian kuulla olevansa kaupallista paskaa.

Että mitä? Savonlinnan oopperajuhlat ovat muuten sitten vihoviimeistä kaupallista paskaa, jossa snobit käyvät näyttämässä että “hei katsokaa mulla on varaa ostaa tänne lippu!”. Useimmat klassisen musiikin soittajat ja laulajat haluavat palkkaa. Kappas, kaupallista paskaa. Ahneitakin vielä. Kulttuuria pitää tehdä ilmaiseksi! Useimmat konserttitalot suunnittelevat ohjelmistoaan siten, että saisivat mahdollisimman paljon yleisöä paikalle. Kappas, kaupallista paskaa. Ei musiikki saa olla yleisön suosiossa! Pitää esittää vain harvojen ja valittujen kriitikoiden hyväksymää ohjelmistoa!

Rohkenen epäillä, että kun joku syyttää jotain toista kaupallisuudesta, on takana vain vanha kunnon kateus. Toinen vaihtoehto on tympeä elitistinen asenne, jonka mukaan vain pieni älyllisesti ylivoimainen eliitti osaa päättää mikä on kulttuuria ja mikä ei. Eihän tavallinen rahvas tunnistaisi kulttuuria vaikka törmäisi siihen rappukäytävässä.

Ja jos jokin asia saa yhtäkkiä suuren yleisön suosion, niin huolimatta siitä että se aikaisemmin oli kulttuuria, se on nyt automaattisesti – tietysti – kaupallista paskaa.

Onko “luomua” olemassakaan?

Hyvää uutta vuotta kaikille!

Vuodenvaihteen kunniaksi ajattelin kirjoittaa aiheesta joka on askarruttanut minua jonkin aikaa, nimittäin käsitteestä “luomu”.

Mitä se on? Mitään täsmällistä selitystä ei luomulle ole. Käsitteenä se on vähintäänkin avuton ja epämääräinen, ellei jopa harhaanjohtava. “Luonnonmukainen” ei tarkenna sanan merkitystä ollenkaan.

Mitä on “luonnonmukainen”? Ajatelkaa sitä aluksi näin: ihminen on luonnon luoma, eikö siis kaikki ihmisen luoma ole “luomua”. Kun puhutaan luomuelämästä – ei vain tuotannosta – niputetaan sanan luomu alle kaikki mitä pidetään mukamas parempana kuin kaikki muu.

Otetaan esimerkiksi viime vuosien muotikäsite “luomusynnytys”. Hah. Luomutavalla kolmasosa tai jopa 40 % äideistä ja lapsista kuolee synnytykseen tai sen aiheuttamiin komplikaatioihin. Sekö on parempaa kuin synnyttäminen sairaalassa? Tämä pulpahti mieleeni kun taas yksi äiti (parikymppinen ja ilmeisen sinisilmäinen) synnytti kuolleen lapsen kotonaan. Mitä on tämä “luomu” jota synnyttäjät muka hakevat vaarantamalla sekä oman että lapsensa hengen? Miksei apu kelpaa? Luomusynnytys onnistuu yhtä hyvin sairaalassa, olettaen että nämä tyypit haluavat kaihtaa kemikaaleja kivun lievityksessä. Jos taas kyse on jostain ideologiasta jonka mukaan periaatteen vuoksi pitää synnyttää kotona, en pysty käsittämään mikä siitä muka tekee “luomua”. Ei se ole luomua, se on typeryyttä, narsistista itsekkyyttä ja uskonnollista höperyyttä. Monessa tapauksessa se on lapsenmurha.

Vielä typerämpää on mielestäni rokotteista kieltäytyminen. OK, ruvetaan “luomuksi”, ja tapetaan 33 % jälkikasvusta tuhkarokkoon, tubiin, polioon ja muihin tauteihin jotka ahkeralla hoivalla ja rokoteohjelmalla on jo lähes hävitetty. Ne muutamat taulapäät jotka kieltävät rokotteet lapsiltaan ovat vapaamatkustajia, jotka ratsastavat vuosikymmeniä kestäneen rokoteohjelman saavutuksilla. Ei, ette te tietenkään tarvitse rokotteita, koska teitä edeltäneet sukupolvet ovat rokottamalla saaneet estettyä taudin leviämisen. Jostain kumman syystä vain nykyään on esim. tuhkarokko taas nostamassa päätään, koska niin moni vaahtokarkkiaivo on keksinyt kieltää lapsiltaan rokotteet “luomun” nimissä. Ei se haittaisi jos kyse olisi vain näiden ajattelun kuninkaiden omasta hengestä, mutta ei, leikitään omien lasten hengellä, ja sen päälle vielä muidenkin lasten.

Mikä hätänä, ovatko asiat liian hyvin, lapset liian terveitä, vastasyntyneiden kuolleisuus liian alhainen?

Filosofiselta kannalta ajateltuna siis luomua ei ole, koska kaikki teknologia on ihmisen kehittämää ja niin muodoin “luomua”, luonnonmukaisesti keksittyä. Koko sana “luomu” pitäisi kuopata, tai ainakaan sitä ei saisi käyttää muuten kuin ruoan tuotannon yhteydessä. Tosin siinäkin käsite on edelleen kyseenalainen: onko pellon kastelu luomua? Ei mielestäni. Eikä kaskeaminen, tai hyönteisten käyttäminen tuotantokasvien tuholaisten torjunnassa. Ei se ole luomua että ihminen tuo paikalle eliöitä jotka tuhoavat tuholaisia.

Lannoittaminen missään muodossa ei ole luomua, ei vaikka käyttäisi lantaa. Lanta ei kulje itsekseen pelloille, ihmisen pitää se kuljettaa. Mitä syvemmälle analysoin tätä käsitettä, sen vakuuttunemmaksi tulen siitä että se on täysi susi.

Jos hyväksytään osa ihmisen tekemästä avusta tuotantoon tai kanssaihmisten hoitoon, on hyväksyttävä kaikki mitä ihminen on keksinyt. Ei ole olemassa mitään järjellistä syytä valikoida ihmisen keksinnöistä se mikä on muka “luomua” ja hyväksyttävää ja mikä ei. Muuten mennään samaan ansaan kuin eräät uskovaiset: vain meidän tulkintamme on oikea.

Mitä “luomu” siis on, tai onko sitä olemassakaan? Minusta on vääristelyä yhdistää käsite “luomu” täysin kritiikittömästi ekologisuuteen. Mitään suoraa yhteyttä ei todellakaan ole. Monet vanhatkin (eli luomuksi tulkittavat) tuotantotavat kuluttavat luontoa raskaasti. Yhtä väärin on väittää “luomua” eettisesti paremmaksi tai turvallisemmaksi – oli sitten kyse synnytyksistä tai lääkityksestä. Kärpässieni pientareelta poimittuna ei ole parempaa syötävää kuin tehtaan makaronilaatikko, vaikka onkin luomua.

Mitä yritän tällä sanoa? Toivon parempia käsitteitä, täsmällisiä määrittelyjä. Luopukaa “luomusta” ja sanokaa mitä oikeasti haluatte.

Rauhallista Joulua

Kirjoitan tätä uudessa kodissamme, keskellä muuttolaatikoita ja näennäistä kaaosta. Osa on saatu purettua, suurin osa odottaa vielä omaa paikkaansa.

Olen käynyt sisäistä keskustelua siitä haluanko jatkaa lautakuntatyöskentelyä. Kulttuurilautakunnassa vietetty aika on ollut antoisaa, mutta myös turhauttavaa ja jopa ajoittain vaikeaa. On niin helppo menettää sisunsa ja antaa olla vaan, mutta ehkä en halua kuitenkaan vielä luovuttaa. En tiedä mitä uusi vuosi tuo tullessaan, mutta en halua menettää uskoani siihen että pieni ihminen voi vaikuttaa sitkeällä puurtamisella.

Tämä muutama viikko ennen muuttoa on ollut melkoisen raskasta. Nyt kun rumba alkaa olla ohi, jää enemmän aikaa miettiä tulevaa ja omia tavoitteitani.

Se on ainakin varmaa, että politiikkaa en jätä.

Pelleilyä vakavalla asialla

Älä osta mitään -päivän kunniaksi muutama keskenkasvuinen nuori kävi riehumassa Kupittaan Citymarketissa. “Mielenilmaus” huipentui ilkivallaksi ja häirinnäksi. Turun Sanomat kertoi asiasta tänään, ikävä kyllä nettilehdestä en juttua löytänyt, muuten olisin laittanut linkin.

Minua raivostuttaa joka kerta kun vakavista asioista tehdään sirkusta pelleilemällä ja riehumalla. Mieltä voi osoittaa ja pointtinsa tuoda julki asiallisestikin, ilkivalta ja aggressiivinen käytös ei voita ketään puolelleen. Toki siinä saa purettua murrosikäistä angstiaan, mutta mitään tulosta ei saada aikaiseksi.

Jos on levoton olo, menkää metsään ottamaan hiki riehumalla.

Pahimmillaan nämä idiootit saavat aikaan järjetöntä tuhoa, kuten nämä “aktivistit” (oikeammin mielestäni terroristit) jotka tappoivat tuhansia kanoja Närpiössä rikottuaan kanalan ruokinta- ja ilmastointilaitteet. Että pistää vihaksi! Tuollainen keinoista piittaamaton toiminta on fasismia ja terrorismia, ei aktivismia.

Nämä pellet tekevät vakavalle asialle hirvittävästi hallaa. Kuten sanoin, ilkivallalla ja aggressioilla ei voiteta suuren yleisön sympatiaa. Asianmukainen ja oivaltava kritiikki sen sijaan uppoaa kyllä suomalaisiin. Jos tunnistat epäkohdan, kerro siitä ihmisille. Näytä kuvia, selosta asiallisesti mistä on kyse, ja saatat huomata että ihmiset kuuntelevat sinua. Jos sen sijaan “osoitat mieltä” häiriköimällä ostoskeskuksissa, ihmiset mieltävät sinut pelleksi, ja koska he eivät enää arvosta sinua, eivät he arvosta myöskään sanomaasi.

Ei tarvita neroa oivaltamaan että aggressioon vastataan aggressiolla. Siksi se ei toimi vaikuttamisen keinona.

Käyttäkää järkeä.

Ei populaarikulttuurille?

Viimeisin lautakunnan kokous uhkasi käydä mielenkiintoiseksi.

Jouduimme päättämään Aboa-palkinnosta – jonka lopulta sai Riku Korhonen – ja juuri ennen kokousta Kokoomuksen Kossila kävi puhumassa meille vassareille omasta ehdokkaastaan. Koska Turussa – ja koko Suomessa – ns. populaarikulttuuri on syrjäytetty lähes täysin kulttuurisektorista, Kossila ehdotti että edes tämän kerran palkitsisimme populaarikulttuurin edustajan, kun kerran sellainen on listalle saatu.

Aboa-palkinnon saajaksi siis ei päästä hakemalla tai olemalla virkamiesten suosiossa, vaan ehdokkaaksi pääsevät ne joita aktiiviset kaupunkilaiset ehdottavat määräpäivään mennessä. Mukana pitää mielellään olla perustelut. Aboa-palkinto myönnetään nuorehkolle turkulaiselle taiteilijalle (kerran on myönnetty pariskunnalle, joten vaikka sanotaan että palkinto on henkilökohtainen ei sääntö ole aivan ehdoton) kannustukseksi. Jotain meriittiä pitää taiteilijalla olla, mutta periaate on ettei hän olisi “lyönyt itseään läpi” vielä täysillä, vaan että palkinto toimisi kannustimena ja tukena hyvin alkaneella uralla.

No, palkinnon saajaksi oli tänä vuonna ehdotettu nuorta turkulaista progressiivista rockia esittävää bändiä nimeltä Half Apple. Olin bändistä kuullut jo aikaisemmin, mutten valitettavasti ole vielä ehtinyt näkemään livenä. Tiesin heistä sen verran että ovat menestyneet kilpailuissa hyvin, ja arvostelut ovat olleet lähinnä ylistäviä.

Kannatin tietysti Kossilan ehdotusta. Jokseenkin surkuhupaisaa oli se, että minä (Vas) ja Kossila (Kok) olimme ainoat Half Applen puolustajat. Kossila piti hyvän puheen siitä miten Turulla olisi nyt oiva tilaisuus kumota pahoja puheita kulttuurivastaisuudestaan ja tukea nimenomaan populaarikulttuurin edustajaa tavalla, jonka symboli- ja mainosarvoa ei todellakaan voi väheksyä.

Lopputulos oli että lautakunnan mielipiteet kartoitettiin kättä nostamalla (kilpailevia ehdotuksia oli kolme), ja eniten käsiä saanut kirjattiin “yksimielisenä” päätöksenä pöytäkirjaan.

Pahin vitutus tuli vasta seuraavana päivänä. En todellakaan sano etteikö Korhonen olisi palkintoaan ansainnut, mutta palkintoja tulee uusia joka vuosi ja nyt olisi ollut mielestäni kerrankin hyvä tilaisuus ojentaa paskanjäykäksi ja elitistiseksi miellettyä mielikuvaa kulttuurielämästä ja palkita kerrankin nuori populaarikulttuurin edustaja.

Mikä on Half Apple? Juuri 18 vuotta täyttäneitä poikia, jo neljä vuotta yhdessä soittaneita, ja omakustannelevyjäkin on tullut useita. Kaikilla takana ja edessä musiikkiopintoja, ja suuri innostus musiikin tekemiseen.

Kuka on valmis myöntämään, että jos heidän sijallaan olisi ollut vaikkapa 17 v. sellisti samalla kokemuksella “meritoituneena”, hän olisi saanut palkinnon oitis? Minä olen 100 % varma että näin olisi käynyt.

Helvetti, kulttuuriskene on niin tajuttoman tekopyhää.

Turusta parempi kaupunki – mutta miten?

Olipa taas kerran yleisönosastossa mahtava kirjoitus. Vasaramäen koulun rehtori Jyrki Välimäki kirjoittaa herkästi ja miltei ivallisen ovelasti siitä mikä on oikeasti lapsiperheille – tai kenelle tahansa nykyiselle ja tulevalle kaupunkilaiselle – todella tärkeää. Kunnallisveroprosentti ei ole sitä.

Oikeisto on jääräpäisesti kunnallisveron nostamista vastaan, hyvä kun edes suostuvat siihen että se pysyy ennallaan eikä laske. Kuitenkin samaan aikaan valitetaan ettei ole rahaa mihinkään.

Voi hyvänen aika sentään, ei tässä tarvita kovin vaikeaa matematiikkaa! Menojen karsiminen ei voi olla ainoa vaihtoehto. On pohdittava myös tulojen lisäämistä, ja veron korotus on osa sitä.

Turussa kunnallisvero on 18 %, mikä ei ole kovin korkea. Yksittäistä veronmaksajaa ei alle – tai enintään – yhden prosenttiyksikön korotus heilauta mihinkään suuntaan, mutta sillä saisi jo mukavasti lisätuloja. Ei ehkä tarvitsisi karsia palveluista niin paljon.

En muista ikinä kuulleeni kenenkään muuttavan kunnasta toiseen alhaisemman veroprosentin perässä. Työn, parempien palvelujen ja edullisemman asumisen perään on moni kyllä lähtenyt.

Sanat ja teot

Vaalit ovat jo ovella. En ole kauheasti tänne kirjoittanut, elämä on ollut aika kiireistä.

Satunnaisesti on tullut kysymyksiä siitä, mitä minä “lupaan” jos tulen valituksi. Vastaan yksiselitteisesti etten lupaa mitään. On äänestäjän kusetusta väittää että nämä ja nuo asiat tapahtuvat varmasti jos minut valitaan.

Ainoa minkä voin kertoa on mitä mieltä olen, ja että jos tulisin valituksi äänestäisin tärkeiksi kokemieni asioiden puolesta – ja toisaalta, huonoiksi kokemiani vastaan.

Vastustan toriparkkia. En näe mitään syytä ryhtyä arvaamattomaan ja kalliiseen hankkeeseen, jonka ympäristövaikutuksista ei tiedetä juuri mitään, kun kuitenkin Turun keskustassa on parkkihalleja puolityhjinä.

Kannatan lisärahoitusta kulttuurille, ja haluan nostaa ns. nuorisokulttuurin arvostusta. Turun kaupunki satsaa suurista kaupungeista vähiten kulttuuriin. Lisäksi kulttuuritoimen valtionosuudet ovat jo vuosia menneet jonnekin aivan muualle kuin alkuperäiseen kohteeseen. Turussa on myös yksi Euroopan arvostetuimmista rockfestivaaleista sekä Suomen vanhin kaupunkifestivaali, mutta kaupunki kohtelee nuorisomusiikkitapahtumia edelleen ala-arvoisesti. Populaarimusiikin harrastajilta ja ammattilaisilta puuttuvat kohtuuhintaiset harjoittelutilat.

Kannatan pieniä ryhmäkokoja päivähoidossa sekä kouluissa. Lapset ja nuoret ovat meidän perintömme maailmalle. Maksuton päivähoito on osa tulevaisuuden visiotani. Se ei olisi edes kallista – hintaa tulisi saman verran kuin nyt metsänomistajien verohelpotuksista jotka valtio myönsi ilman mitään kakistelua. Se että pääoman omistajille myönnetään ilman sen suurempia keskusteluja huomattavia veroetuja, mutta samansuuruisia kustannuksia vaativat terveys- ja sosiaalipuolen uudistukset jäävät hännille, kertovat karua kieltään siitä mitä yhteiskuntamme pitää tärkeänä.

Haluan että kaupunki näyttää esimerkkiä ympäristöasioissa. Kaupungin toiminnoissa ja käytännöissä pitää ympäristöasiat ottaa huomioon entistä enemmän. Esimerkiksi jätteenkuljetuksen kunnallinen kilpailuttaminen olisi pitänyt jo toteuttaa.

Vastustan peruspalvelujen kilpailuttamista. Sillä ei saavuteta säästöjä, mutta pystytään kyllä huonontamaan palveluja merkittävästi. En halua huutolaisyhteiskuntaa takaisin.

Unohdinko jonkin sinulle tärkeän asian? Kerro siitä minulle niin lisään vastauksen tähän.

Musiikkitalo ja vaalikone

Ystäväni ihmetteli vastaustani YLE:n vaalikoneessa. Olin kuulemma pistänyt keskustan palloiluhallin musiikki- ja kongressitalon edelle.

Koska YLE:n vaalikone sulkeutui jo syyskuussa, en päässyt katsomaan enkä muokkaamaan vastaustani, ja kaveri laittoi sen nähtäväksi sähköpostilla. Tosiaan, siitä saa sen käsityksen etten halua Turkuun musiikkitaloa. Näinhän ei asia ole.

Vaalikoneet ovat sitten hankalia. Niiden vastausvaihtoehdot ovat rajalliset, ja kommenttiosioita eivät useimmat konetta käyttävät edes lue. Minulle suurin hankaluus on taistelu omien idealististen toiveiden ja kyynisen realismin välillä. Vastatako niinkuin toivoisin tapahtuvan, vai niinkuin pelkään tai luulen oikeassa elämässä käyvän? Jos vastaan kuten toivoisin asioiden menevän, saatan vaikuttaa lapselliselta haaveilijalta. Jos taas vastaan kuten luulen tapahtuvan, olen kyyninen. Tietysti koneisiin pitäisi vastata vain oman ideologian mukaan, mutta toisinaan se on vaikeaa kun epäilys siitä mitä oikeasti tapahtuu tunkee päälle. En halua hämätä äänestäjää.

Totuushan on se että olisin innoissani jos Turkuun saataisiin musiikki- ja kongressitalo keskustaan. Palloiluhallihankkeesta en edes tiedä kovin paljon, en ole oikeastaan urheiluihminen. Käytännössä vain luulen että kun rahasta ja sen käytöstä tulee puhe, urheilu menee aina musiikin edelle. Näin Turussa.

Musiikkitalo tuskin tulee toteutumaan ainakaan yksistään kaupungin rahoilla. Toivon totisesti että yksityisiä sijoittajia löytyisi niin paljon, että hanke joskus toteutuisi. Turusta puuttuu juuri tällainen monikäyttöinen tila. Kaupalliseltakin kannalta se olisi erinomainen hanke.

Politiikassa ovat aina vastakkain idealismi ja realismi. Niin paljon olisi asioita joita haluaisin toteuttaa, mutta kylmä totuus on että rahaa ei aina riitä. Kun voisi edes vaikuttaa rahojen jakoon niin, että niistä saisi kaupungille parhaan hyödyn terveyden, kulttuurin ja harrastusten saralla.

Idealismista ei saa silti luopua. Sen ja kekseliäisyyden avulla voi päästä pitkälle.

Lasten ja nuorten valtuutetun huoneentaulu

Olen päättänyt sitoutua lasten ja nuorten valtuutetuksi. Suomen nuorisoyhteisö Allianssin sivuilla on asiasta lisää, ja alla on kyseinen huoneentaulu:

Lasten ja nuorten valtuutetun huoneentaulu

Julkistan tämän tässä, jotta jos satun pääsemään valtuustoon, voitte aika-ajoin muistuttaa minua sitoumuksestani.

Niin, ja tulostan tuon ja laitan sen ihan oikeasti toimiston seinälle.

Vasemmistoliiton kunnallisvaalimainokset pois Iltalehdestä

Eläköön Vasemmistoliitto!

Missä viipyvät muiden puolueiden reaktiot? Vai jäikö paheksunta vain kakanjauhannaksi?!?

Vasemmistoliiton tiedote

Julkaisuvapaa heti

Vasemmistoliiton kunnallisvaalimainokset pois Iltalehdestä

Vasemmistoliitto on vetänyt pois kaikki puolueen varaamat kunnallisvaalimainokset pois Iltalehdestä.

Alma Median hallituksen ja toimitusjohtajan toiminta Lapin Kansan uuden päätoimittajan erottamisessa ei ole ollut asiallista. Vasemmistoliiton näkemyksen mukaan tässä tilanteessa puolue ei halua mainostaa Alma Median omistamassa Iltalehdessä.

Vasemmistoliitolla oli varattuna Iltalehteen kunnallisvaalimainoksia sekä printtiversioon että verkkolehteen.

Lisätietoja:
Puoluesihteeri Sirpa Puhakka
gsm. 045 7731 3000