Sain yllättävän puhelun tänään. Minua kysyttiin YLE:n keskusteluohjelmaan televisioon puhumaan puoskarilaista, eli vaihtoehtohoitolaista. Ensijärkytyksen jälkeen kieltäydyin kohteliaasti. Toimittaja selvensi että hän soitti koska olin saanut julkaistua Helsingin Sanomissa melko laajan yleisönosastokirjoituksen, jossa kirjoitin homeopatiasta, tai paremminkin latelin faktoja sen tehottomuudesta ja kestämättömistä perusteorioista.
Miksi kieltäydyin? Ehkä olen liian vaatimaton. Todellinen syy oli etten maallikkona halua lähteä ykskaks väittelemään valtakunnalliseen ohjelmaan aiheesta jonka käsittely vaatii aika paljon faktatietoa. Toki osaan perustella kantani, ja olen siinä varsin hyvä, mutta olen sen verran pilkunviilaaja että haluan nimetä tutkimukset ja tutkijat jos aiheesta väitellään. Toisin sanoen, lyödä faktat pöytään niin ettei ole vastaan sanomista.
Toinen syy on että vaadin itseltäni suunnattomasti. Itsekritiikkini on välillä musertava. En olisi antanut itselleni anteeksi jos olisin mennyt suorassa lähetyksessä lukkoon tai menettänyt hermoni.
Siksi neuvoin toimittajaa ottamaan yhteyttä Skepsis ry:n puheenjohtajaan ja kysymään tältä sopivaa puhujaa. Skepsiksestä löytyy kuitenkin asiaan syvällisesti perehtyneitä ammattilaisia, jotka pystyvät kiihkottomasti lataaman tosiasiat pöytään.
Toisaalta – ehkä olisi Skepsiksen imagon kannalta ollut virkistävää nähdä tällainen rastatukkainen huulilävistetty nainen televisiossa yhdistyksen epävirallisena edustajana. Minun ulkonäköni kun yleensä yhdistetään hippimäiseen maailmankuvaan, eikä noita nuoria naisia ole Skepsiksessä liiemmälti. Yhdistyksen jäsenenä olen kuitenkin ollut aika passiivinen, luen lehden innokkaasti mutta kokoontumisiin en pääse tai ehdi. En osannut edes suoralta kädeltä nimetä yhdistyksen puheenjohtajaa.
Ateismi ja skeptisyys ovat jotain mikä on ollut minussa lapsesta asti. Ensimmäisestä luokasta lähtien kyseenalaistin uskontotunnit ja niiden sanoman. Ehkä se johtui siitä että uskonnosta ei juuri kotona puhuttu, vaan asia oli avoin ja sain jo lapsena itse päättää mitä olin mieltä. Sama ajattelun malli kantaa läpi elämäni. On ollut aikoja jolloin olen hivenen “eksynyt” ja yrittänyt etsiä jotain hengellistä aspektia itsestäni, mutta hyvin nopeasti olen palannut entiselleni. Uskonto ei vain toimi minulle. Kaikki uskomusjärjestelmät ovat järjettömiä ja epäloogisia, vaativat ihmisiltä liikaa ja aiheuttavat tarpeetonta ahdistusta. Uskonnottomuus – ateisimi – on yksinkertaisesti tuonut minulle rauhan, tilan jossa minun ei tarvitse hakea hyväksyntää erilaisilta jumalilta tai oikeuttaa tekojani näkymättömän kaverini sanomisilla.
Sen sijaan että tuhlaisin energiaa turhuuden etsimiseen, voin rauhassa ihmetellä maailman monimuotoisuutta ja niitä uusia ihmeellisiä asioita joita tiede löytää. Tiede on seikkailu, päättymätön tarina, joka etsii ja löytää yhä uusia ja uskomattomia asioita. Ajan myötä löydöistä tulee arkipäivää, mutta vielä riittää loputtomasti tutkittavaa. Maailma on rikas ja kaunis ihan omasta ansiostaan, ei siksi että jokin jumalainen despootti määräisi niin.
Skeptisyys tulee ateismin kylkiäisenä ilmeisesti aika luonnostaan. Kun on tottunut kyseenalaistamaan ja ajattelemaan omin aivoin, ei voi innostua siitä että joku lääkitsee toisen ihmisen vaivoja määräämällä ravisteltua vettä kuurihoitona. Lukekaapa ajanvietteeksi vaikka Arno Kotroa Skepsiksen sivuilta. Kriittinen ajattelu, tai edes sen yrittäminen, ei vaadi kovin paljoa. Tärkeimpiä kysymyksiä on vain kaksi.
Miksi? Miten?
Näitä kysymyksiä kannattaa esittää joka paikassa. Jos vastapuoli ei halua vastata, alkakaa epäillä.
Ajatuksia odotellessa lukekaa uudesta bussikampanjasta.
Haluatko lahjoittaa? http://uskomaton.fi/kampanja/lahjoita.html.
0 Kommentit to “Puoskarilaille vauhtia”