Perustetaanko bändi?

Facebook-keskustelu tekijänoikeuksista, kulttuurin kaupallisuudesta ja muista sellaisista asioista jäi kutkuttamaan ajatuksia. Lähdetäänpä alusta.

Neljä nuorta, poikia ja tyttöjä, päättävät perustaa yhtyeen. Tavallisten perheiden lapsina heillä on niukasti rahaa käytössään, mutta jonkinlaiset soittimet saadaan ahkeralla säästämisellä ja kesätöillä. Sitten pitää treenata. Kovin pian alkaa naapurien korvia kivistää, eivätkä vanhemmatkaan jaksa kuunnella, joten kaverin omakotitalon kellariin suunnataan askeleet. Muutaman kerran saavat harjoitella, sitten bändi siirretään autotalliin, mikä sopii tietysti nuorille mainiosti.

Taitojen ja iän karttuessa autotallirock ei enää tunnu hyvältä. Pitää saada parempi harjoitustila, ja ehkä muutama keikka. Soittimetkin alkavat olla aikansa eläneitä. Lisää töitä, lisää säästämistä, ja treenikämpän etsimistä. Kaikki on kallista, eikä sopivaa treenitilaa löydy ainakaan Turusta sellaiseen hintaan joka nuorilla olisi varaa maksaa. Kaupungin ulkopuolelta löytyy muutama yksityisen omistama halli, mutta miten sinne kuljetaan? Ratkaisuksi otetaan vuorottelu tutun bändin kanssa samoissa tiloissa, jolloin vuokraakin saadaan pienemmäksi kun jakajia on useita.

Entäs keikat? Ennen täysi-ikäisyyttä ei ole asiaa baarin esiintymään. Alaikäiselle taas ei juuri esiintymispaikkoja ole. Toisin on klassisen musiikin harrastajilla. Joitain nuorisotalokeikkoja tulee, ja muutama demontapainen saadaan treenitiloissa tehtyä. Studioon ei ole varaa. Kun ikää on sen verran että keikkoja voi lähteä hakemaan, on raha taas este. Kukaan ei ole valmis maksamaan mitään nuoren bändin esiintymisestä, ei vaikka itse tehty demo on lupaava. Kaljapalkalla tai ilmaiseksi pääsee kuitenkin muutaman vedon tekemään. Ilmainen ei tietenkään ole oikeasti ilmaista, sillä maksaahan se kuljettaa omat kamat paikalle, ja miksaajakin pitää jostain saada. Miinukselle menee, mutta saa siitä sitten vähän nimeä.

Seuraavat 10 – 15 vuotta bändi tahkoaa puoli-ilmaiseksi milloin missäkin baarissa, ja työstää omia biisejä. Opiskelun ja työn ohessa tahti on aika hidasta, mutta etenee kuitenkin. Osa porukasta vaihtuu matkan varrella, kun kyllästyy siihen ettei homma etenekään kuin elokuvissa. Se hyvä puoli päiväduunissa on että pian on varaa ostaa studioaikaa ja tehdä ihan oikeaa demoa, ja pian levyäkin. Kun vaan joku levy-yhtiö ostaisi sen.

Pikkuhiljaa oma repertuaari ja keikkakokemus on kasvanut niin että bändi pääsee pienen levy-yhtiön sopimukseen kiinni. Joitain satoja fanejakin on varmasti matkan varrella kertynyt, ja vaikka jokainen kotikaupungin ulkopuolelle tehty keikka on käytännössä maksanut bändille rahaa koska palkkioilla ei voi kattaa kuluja, ei kukaan vielä valita. Levy-yhtiö tekee kahden levyn sopimuksen ja sitten päästään asiaan.

Ensimmäinen single pääsee yllättäen radiosoittoon melko kivuttomasti, ja sitten alkaa sadella festarikeikkoja. Festaripalkkiot ovat nappikauppaa, mutta siellä on iso yleisö. Siellä pääsee näkyviin. Tuntuu pientä nostetta.

Muutaman vuoden päästä bändi on voinut jo päästä asemaan jossa keikkapalkkiosta oikeasti jää jotain käteen kulujen jälkeen. Tunnustusta tulee, kunnes…

… joku tahvo rockpoliisi tulee keikan jälkeen sanomaan että “tämä on semmosta kaupallista paskaa, te ootte vaan levy-yhtiön pellejä”. Bändin nokkamiehen tekee mieli leipoa pingviiniä lättyyn, mutta hän hillitsee itsensä ja kaataa sen sijaan tuopista pikkuisen “vahingossa” tämän rinnuksille. Hän ei jaksa jäädä selittämään montako vuotta on tehty omaa musiikkia ennen kuin kohtalon oikusta joku sitä haluaa kuunnella.

Kahden levyn sopimus ei kanna pidemmälle. Levymyynti polkee paikallaan, koska suurin osa jengistä imuttaa levyn netistä “ilmaiseksi” (ilmaista lounasta ei olekaan, joku maksaa aina, mutta sekös heitä liikuttaa). Levy-yhtiö kohauttaa hartioita ja sanoo kiitos ei tämän jälkeen, promoon ja mainontaan meni jo niin paljon että tämä myynti hädin tuskin korvaa sen. Sori vaan, hyvät jatkot. Hiukan tuloja tulee radiosoitosta, mutta se ei riitä pitämään ketään täysipäiväisenä muusikkona. Levymyyntituloista ei juuri kannata puhuakaan.

Keikkoja on, mutta koska levy-yhtiö ei ole sponsoroimassa, ei pystytä lähtemään kotimaan ulkopuolelle, vaikka pari kutsuakin olisi.

Bändille jää kaksi vaihtoehtoa: joko lähteä kalastamaan uutta sopimusta tai perustaa oma levymerkki. Riittääkö bisnestaito? Riittävätkö rahat? Vastaus jälkimmäiseen on että  eivät riitä. Jos ulkomaille mielii on otettava lainaa. Kannattaako riski? ESEK tukee kyllä bändejä jotka jo tunnetaan ulkomailla ja tienaavat jo kiitettävästi, mutta jostain syystä ne jotka tukea tarvitsisivat eivät sieltä rahaa saa. Saako päivätöistä vapaata jotta pääsee ulkomaankeikoille? Pystytäänkö palkkaamaan promoottori joka järjestäisi haastattelut ja muut levypuffit? Pystytäänkö ostamaan mainostilaa uudelle levylle?

Jätetään bändin jatko avoimeksi. Tässä oli vain yksi polku, vaihtoehtoja on useita, mutta muutama asia on aina varma: joku tulee haukkumaan musiikkisi “kaupalliseksi paskaksi” vaikka teet sitä täydestä sydämestäsi, rockpoliisit tulevat haukkumaan musiikkisi joka tapauksessa, nörtit imuttavat levysi netistä ilmaiseksi jotta et saisi niistä penniäkään, ja kaiken kukkuraksi joka ikisestä tekijänoikeusmaksusta tai esityskorvauksesta tullaan vinkumaan joka vaiheessa. Kukaan ei muista tai tunnusta sitä miten paljon olet tehnyt töitä musiikkisi eteen.

Vihoviimeisiä ovat puheet “kaupallisuudesta”, aivan kuin populaarikulttuuri olisi ainut kulttuurin alue jolla raha liikkuu. Bändi joka on tehnyt töitä 15 vuotta lähes tuntemattomana saa yhtäkkiä tilaisuuden – ihmiset tykästyvät, ja suosio kasvaa – ja saa pian kuulla olevansa kaupallista paskaa.

Että mitä? Savonlinnan oopperajuhlat ovat muuten sitten vihoviimeistä kaupallista paskaa, jossa snobit käyvät näyttämässä että “hei katsokaa mulla on varaa ostaa tänne lippu!”. Useimmat klassisen musiikin soittajat ja laulajat haluavat palkkaa. Kappas, kaupallista paskaa. Ahneitakin vielä. Kulttuuria pitää tehdä ilmaiseksi! Useimmat konserttitalot suunnittelevat ohjelmistoaan siten, että saisivat mahdollisimman paljon yleisöä paikalle. Kappas, kaupallista paskaa. Ei musiikki saa olla yleisön suosiossa! Pitää esittää vain harvojen ja valittujen kriitikoiden hyväksymää ohjelmistoa!

Rohkenen epäillä, että kun joku syyttää jotain toista kaupallisuudesta, on takana vain vanha kunnon kateus. Toinen vaihtoehto on tympeä elitistinen asenne, jonka mukaan vain pieni älyllisesti ylivoimainen eliitti osaa päättää mikä on kulttuuria ja mikä ei. Eihän tavallinen rahvas tunnistaisi kulttuuria vaikka törmäisi siihen rappukäytävässä.

Ja jos jokin asia saa yhtäkkiä suuren yleisön suosion, niin huolimatta siitä että se aikaisemmin oli kulttuuria, se on nyt automaattisesti – tietysti – kaupallista paskaa.