Myytti epäkaupallisesta The Pirate Bay:stä

Vakiolausahdukseni “mikään ei ole ilmaista” (muunnelmani kuuluisasta ilmaisesta lounaasta) sai taas uutta merkitystä kun lueskelin Teostory -lehdestä The Pirate Bayn oikeudenkäyntiin liittyvää artikkelia.

Heti alkuun täytyy sanoa että luotan artikkelin paikkansapitävyyteen, sillä on hyvin todennäköistä että Teosto jos joku on perehtynyt sekä lainsäädäntöön että oikeudenkäynnin kiemuroihin antaumuksella. Johtopäätöksistä voi sitten kiistellä.

Artikkelissa kiinnitettään huomio siihen, että TPB ratsastaa näkyvästi aatteellisuudella, mutta todellisuudessa käärii hyvät rahat omistajien taskuihin piilossa julkisuudesta. Osa imagon rakentamista ovat olleet mm. ilmeisen populistiset vastaukset tekijänoikeuden haltijoille, kun nämä ovat pyytäneet laittoman materiaalin poistamista. Lainaus artikkelista:

Vastauksessaan Dreamworksille he kertoivat kirjeen lähettäjien olevan ”idiootteja, joiden tulisi työntää sisäänsä teleskooppipatukat”.  Kirje loppui selkeään tervehdykseen ”Go and fuck yourself ”. (sivu 12)

Tämänkaltaiset kommentit saavat varmasti aikaan innostuneita reaktioita laittomasti lataavien joukoissa.

Totuus on että TPB on tuottava bisnes, joka tahkoaa rahaa omistajilleen ja rahoittajilleen. Rahavirrat on ohjattu erinäisten peitefirmojen kautta veroparatiiseihin, ja poliisi on löytänyt vain osasta joitain dokumentteja, joko suoria tai välillisiä. Summat ovat melkoisia.

Rahat Britannian Neitsytsaarilla

Julkisuudessa Pirate Bay ja piraatit esiintyvät aatteellisena liikkeenä, ja varmasti joukkoon joku ilmaisuuteen perustuvaan talouden ikiliikkujaan uskova mahtuukin. Pirate Bay pyöritti kuitenkin poliisitutkimusten mukaan merkittäviä rahasummia. Verotuksessa tekijämiehet ovat olleet vähätuloisia tai varattomia – monimiljonääri Carl Lundströmiä lukuun ottamatta.

Vuoden 2006 ratsiassa poliisi takavarikoi Pirate Bayn keskeisten tekijöiden sähköpostiliikennettä, jossa pohditaan, kuinka rahat jaetaan ja minne ne laitetaan. Poliisi löysi piraattien tietokoneilta myös postia, jossa sivuston israelilainen ilmoitusmyyjä Oded Daniel raportoi helmikuun 2006 mainosmyynnin tuoton olevan yli 72 000 Yhdysvaltain dollaria ja maaliskuun 2006 ajalta 85 000 dollaria. Hän vastaa myös eräiden isojen torrent-pohjaisten pornosivustojen mainosmyynnistä.

Nyt tuomittu Gottfrid Svartholm Warg oli säilyneen sähköpostin mukaan pyytänyt tammikuussa 2006 Danielia lähettämään hänelle ”noin 3 000 dollaria osuudestani Pirate Bayn voitosta”, mutta ”verovapaasti” eikä Western Unionin rahaliikennepalvelun
kautta.

Daniel lupasi vastauksessaan rahojen menevän Svartholm Wargin tilille Britannian Neitsytsaarilla. Pirate Bayn mainosmyynnin tuotosta on hajatietojen lisäksi lähinnä vain arvioita, koska rahaliikenne kulkee ulkomaisilla tileillä veroparatiiseissa.

Ruotsalainen yritys keräsi mainosrahat Pohjolassa ja toimitti ne Random Medialle Sveitsiin. Sen osoitteessa toimi Danielin veroneuvontayhtiö Geneva Management Group. Danielin yhtiö myi ilmoituksia muualla maailmassa.

Lehtihaastattelussa vuonna 2006 ruotsalaisyrityksen edustaja kertoi keräävänsä sivuston mainostuloja 600 000–800 000 kruunua kuukaudessa. Kallein ilmoitus maksoi tällöin 200 000 kruunua päivässä – ja niitä oli myyty neljä.

Pirate Bayn juristi Mikael Viborg kertoi Realtid-lehden haastattelussa vuonna 2006 näin: ”Olemme huijanneet kaikkia. Rahat päätyvät veroparatiisi Britannian Neitsytsaarille. Sen saa selville, jos on terävä.”

Oikeus löysi laskuina ja rahaliikennetositteina todisteet sille, että syytetyt olivat saaneet mainostuloista ainakin 1,2 miljoonaa kruunua (113 000 euroa).

Poliisi on myös löytänyt hyvin yksityiskohtaisen sopimuksen, jolla ruotsalaispiraatit ja Daniel perustavat Pirate Bayn sivuja hallinnoivan Transworld Advertising Corporationin Britannian Neitsytsaarille. Se oli vain suunnitelma, piraatit kertoivat poliisille. Vastaava yhtiö oli kuitenkin toiminut Pirate Bayn rahaliikenteessä.

Kuulusteluissa syytetyt olivat oikeuden asiakirjojen mukaan liikuttavan tietämättömiä Danielin toimista. Peter Sunde Kolmisoppi kertoi ihmetelleensä, miksi Daniel lähetti hänelle raportteja mainostuloista, mutta kertoi toimineensa ruotsalaisen mainosmyyntiyhtiön ja Danielin yhteyshenkilönä. Kokenut liikemies Carl Lundström ei tiennyt, miksi Daniel oli varannut rahaa hänen tiliinsä. Oikeus oli eri mieltä.

Yhteistyö Oded Danielin kanssa on houkuttelevaa myös siksi, että hänellä on Internet-mainontaan liittyviä teknisiä patentteja. Immateriaalioikeuksia vastustavat ruotsalaispiraatit käyttivät niitä oman liiketoimintansa rahoittamisessa – tietysti korvausta
vastaan. (sivu 11)

Etenkin viimeisen kappaleen lause herättää jonkinmoisen vinon hymähdyksen lukijassa.

Mainostulojen keräämisessä ei ole mitään väärää, se on vain bisnestä. Tulojen kerääminen on kuitenkin oikeudenkäynnin kannalta oleellista, koska se todistaa että toiminta on kaupallista ja ansiotarkoituksessa perustettu.

Varojen kierrättäminen veroparatiiseihin on oleellista kun vältellään veroja. Se ei ehkä ole rikollista, mutta eettisesti kyseenalaista. Rahavirtojen piilottelu on kuitenkin ollut TPB:n imagon kannalta oleellista, kun on haluttu luoda kuva aatteellisesta, voittoa tuottamattomasta järjestöstä. Viimeisin tempaus imagon luomisessa on TPB:n myymisen (kauppahinta 60 miljoonaa kruunua eli n. 10 miljoonaa euroa) jälkeen annettu lausunto jossa luvataan että myyntitulot säätiöidään aatteellisen toiminnan rahoittamiseksi. Voiko tähän lausuntoon luottaa?

Nopeasti arvioiden vuonna 2006 TPB:n mainostulot ovat olleet vähintään 7,2 miljoonaa kruunua. Suurin osa rahavirroista on niin hyvin peitetty, että on syytä olettaa tuloja olleen enemmänkin. TPB:n toiminta on kasvanut vuosi vuodelta, ja käyttäjämäärä monikertaistunut joka vuosi. Se korreloi tietysti heti mainostuloihin.

Huolimatta siitä että TPB myytiin suurella summalla, on hyvinkin mahdollista että kauppasumma on jo tienattu kasvavilla mainostuloilla ainakin kertaalleen.

Toki TPB:n toiminta vaatii henkilökuntaa ja laitteita, mutta on perusteltua olettaa että näillä tuloilla jää jo reippaasti jotain käteenkin. Toiminta ei siis todellakaan ole epäkaupallista, ja aatteellisuudestakin alan olla eri mieltä. Aatteellisuudella on niin helppo ratsastaa omaa etua tavoitellessa, sen on historia todistanut jo moneen kertaan.

Rahoittajana erikoinen monimiljonääri

Pirate Bay -tuomiossa rangaistuksiin määrättiin myös palvelun osaomistajana Carl Lundström. Nimi ei ehkä sano suomalaisille mitään, mutta Ruotsissa hänet tunnetaan. Wasabröd-näkkileipätehtaan yhtenä perijänä hänestä tuli monimiljonääri suvun myydessä tehtaan ulkomaille 1982.
Sveitsissä asuva Carl Lundström on tuomittu yhdessä muutaman skinimiehen kanssa kahden chileläisen pahoinpitelystä Tukholmassa 1986 ja on tunnettu vankoista siirtolaisvastaisista mielipiteistään. Hän on lehtitietojen mukaan tukenut sekä rahoittanut monia äärioikeistolaisia ja siirtolaisvastaisia järjestöjä.
Viime vuonna erään hänen yhtiönsä toimitusjohtaja tuomittiin aseellisesta ryöstöstä. Mies oli natsijärjestöksi luonnehditun Nordiska förbundetin keskeisiä aktiiveja ja ryöstö liittyi järjestöstä eroon haluavan jäsenen pelotteluun.
Pirate Bay toimi Lundströmin Rix Telecom -yhtiön palvelimilla ja piraattiteknikko Frederik Nejd oli yhtiön palkkalistoilla sivuston kehittämisen ja kasvattamisen aikana. Tukholman käräjäoikeuden tuomion jälkeen Lundströmin asiamies sanoi uutistoimisto
TT:lle, että Lundström maksaa kaikki tuomitut korvaukset. (sivu 11)

Carl Lundströmin menneisyys tai aatemaailma ei välttämättä liity TPB:hin mitenkään, mutta herättää kyllä ajatuksia siitä, onko liikemiehen TPB:stä tahkoama raha mennyt osittain yllä mainitun kaltaisten äärioikeistolaisten järjestöjen toimintaan.

Nyt kaikki aatteelliset piraatit tietysti kavahtavat takajaloilleen ja päättävät trollata kaikin mahdollisin tavoin tätä blogia, mutta miettikääpä kukin ensin itse tykönänne miten vähän tiedätte TPB:n perustajista ja heidän motiiveistaan.

Oliko aate mukana alusta asti, katosiko se matkan varrella kun rahan houkutus kävi ylivoimaiseksi, vai mitä tapahtui?

Kesä ja tunteet kuumina

Tuli äänestettyä ennakkoon, kun marketissa sattui äänestyspaikka kohdalle. Veikkaan että nämä kauppapaikkojen ennakkoäänestyspisteet ovat nostaneet äänestysprosenttia joka vaaleissa. Täytyy myöntää että itsellenikin se teki asian helpoksi.

Rehellisesti sanottuna poliittinen minäni on kärsinyt melkoisia kyynisyyden ja voimattomuuden puuskia. Tuntuu että ihan sama mihin suuntaan potkii, maailma on ja pysyy epäreiluna. Lamakin on vain tekosyy nitistää kaikki pienituloiset, perheelliset ja vanhukset porvarin nyrkin alle. Vihreät ovat avoimesti kaikkien peruspalvelujen romuttamisen kannalla oikeiston rinnalla.

Kaupungin johto törsää kaiken sen mitä duunarien työstä ja veronmaksajien palveluista säästetään. Miksi kannattaisi tapella?

Ehkä kuitenkin kannattaa, sillä kyse on meidän elämästämme, meidän kaupungistamme.

Tänään olisi ollut klo 17 mielenosoitus kaupungin palvelujen puolesta, ikävä kyllä en ehtinyt joukkoon mukaan. Jos haluat osallistua mielenilmauksiin kaupunkilaisten peruspalvelujen puolesta, lisää tilaisuuksia on tässä:

• maanantaina 8.6.2009 klo 15:30, lähtöpaikka Yliopistonkatu 27 (kaupunginhallituksen kokous)

• maanantaina 15.6.2009 klo 17:00, lähtö kauppatorilta, siitä edetään kaupungintalolle

Tiedän jo nyt etten pääse noista kumpaankaan, mutta olen hengessä mukana.

Tapelkaa! Meitä on enemmän kuin kaupungin sika(ri)portaan ihmisiä.

120 – Sari Virta

Löysin ehdokkaani

Sari Virta - 120

Kaivataan linjan vetoa

Piratismi on päivän muotisana, etenkin viimeaikaisten oikeudenkäyntien vuoksi. Piratismista on tullut eräänlainen trendikäs vastavirtakäsite, jonka tarkempi määrittely ei kestä päivänvaloa.

Yleisesti ottaen warettajat puhuvat “vapaasta kulttuurista” ja heti sen perään solvaavat “tekijänoikeusteollisuutta”. Suurin probleema näyttää olevan “iso paha levy-yhtiö”. Mitään kovin järkeviä perusteluja ei esim. Piraattiliiton sivuilta löydy, muuta kuin halu saada mitä tahansa digitoitavaa materiaalia ilmaiseksi – sillä onhan meillä internet jossa lait eivät päde.

Vai pätevätkö? Entä moraali?

Tekijänoikeus on perua valistusfilosofiasta. Sen mukaan halutaan antaa taiteilijalle oikeus työhönsä, oli se sitten materiaalinen tai immateriaalinen. Toisin sanoen: halutaan lain avulla turvata se että taiteilija tai muun immateriaalisen hyödykkeen tekijä voi oikeasti ansaita työllään. Tai vaikka vaihtoehtoisesti omasta halustaan antaa työnsä tulos kaikkien käyttöön.

Netissä jälkimmäinen toimii, ensiksi mainittu ei. Avoimen koodin ohjelmat ja vapaaehtoinen tiedostojen jako toimii, mutta valitettavasti jakoon menee luvatontakin materiaalia. Olen kuullut muutamien piraattien perustelevan toimintaansa “väkivaltakoneiston vastustamisella” – tosin en ymmärrä miten yksittäisen taiteilijan riistäminen parantaa yhteiskuntarakennetta. “Vapaa kulttuuri” -perustelu taas toimii vasta kun teoksen tekijältä kysytään lupa tai hän levittää itse teostaan vapaaehtoisesti. Muussa tapauksessa kyse on varastamisesta.

Useimmat piraatit sekoittavat keskenään tekijänoikeudet ja julkaisukanavat. Fakta: tekijänoikeus on perustuslaillinen oikeus. Piratismin laittomuus ei ole siis mielipidekysymys vaan lainopillinen fakta. Tekijänoikeus ei siirry julkaisijalle (levy-yhtiö, kirjakustantamo, jne) vaan pysyy tekijän hallinnassa. On siis harhaanjohtavaa puhua “tekijänoikeusteollisuudesta”, sillä sellaista ei ole. Julkaisijat tienaavat levyn/kirjan/jne kappalemyynnin perusteella, taiteilija taas teoksen tekijänoikeudella.

Piratismin puolustajilla on mitä mielikuvituksellisimpia tekosyitä. Kuten vaikkapa se, että “alkuperäinen teos säilyy tekijällä, ja ilmaiseksi jakoon laittaminen ei ole varastamista”. Väitteet osoittavat vain käsityskyvyn puutetta. Immateriaalinen teos ei ole kasa bittejä tai kirjaimia kirjan sivuilla, se on kompositio. Musiikkiteos on kuin mikä tahansa myytävä tuote: jos sitä monistetaan ja jaetaan ilmaiseksi – oli kanava mikä tahansa – kyse on tekijän oikeuksien ja elannon varastamisesta. Myöskään se että teos laitetaan näennäisesti ilmaiseksi jakoon ei tarkoita että teko olisi pyyteetön. Ne jotka teoksen saavat laittomasti hyötyvät taloudellisesti. Nolla euroa on aina vähemmän kuin yksi euro.

Piratismin ehkä tekopyhin väite on “vapaa kulttuurin jakaminen”. Se kun ei koske mitään muuta kulttuuria kuin sellaista, joka voidaan levittää netissä helposti. Piraatit puhuvat myös mielellään “väkivaltakoneiston” vastustamisesta, mutta eivät näe että heidän toimintansa on malliesimerkki väkivallasta. Oman käden ja vahvimman oikeudella otetaan mitä halutaan, kysymättä lupaa. Se on väkivaltaa. Piratismin vastenmielisen fasismin huuto on: “Taipukaa tahtoomme, me jyräämme teidät joka tapauksessa”.

Piraatit väittävät vastustavansa suuryhtiöiden valtaa ja puolustavansa sananvapautta sekä taiteilijoiden oikeuksia. Miten se sopii siihen, että heidän toimintansa vaikeuttaa taiteilijoiden toimintaa ja että he samaan aikaan avoimesti vastustavat kaikkia tekijänoikeuksia?

Kun laillisen julkaisun toiminta vaikeutuu, taiteilija kärsii. Levy-yhtiöt kuristavat kapenevat voittonsa artisteilta. Yhä harvempi lahjakas ja lupaava muusikko saa levydiilin, sillä levy-yhtiöt eivät panosta enää muuhun kuin varmasti myyvään musiikkiin. Ei ole vaikea päätellä miten se vaikuttaa populaarimusiikkiin. Itä-Euroopassa, jossa piratismin perinteet ovat syvemmällä kuin täällä, paikalliset bändit eivät ole enää vuosiin saaneet mitään mahdollisuutta, sillä tuottamattomaan toimintaan ei haluta panostaa.

Niin että kiitos vain taiteilijoiden puolustamiseta.

Mielestäni on surullista, että moraali ei kanna pidemmälle kuin teon helppous. Eli: jos se on teknisesti helppo toteuttaa, se on oikein. Yhtä hyvin voisin kulkea kadulla ja mätkiä vastaantulijoita pesäpallomailalla. Se on varsin helppoa. En kuitenkaan tee sitä, sillä se on laitona ja moraalini estää minua tekemästä sitä.

Vielä surullisempaa on se, että vasemmisto näyttää taipuneen ääntenkalastelussaan ja populismissaan piratismin kannalle. Yhä useammin törmään väitteeseen, että “vaihtoehtokulttuuriin” tai vasemmistoon yleensä kuuluvan ihmisen pitäisi kategorisesti kannattaa piratismia. Miksi? Miksi haluaisin riistää niitä joilla jo on vaikeaa? Miksi haluaisin viedä ne vähätkin tulot ihmisiltä, joilla tulo on muutenkin epäsäännöllistä ja vähäistä?

Tiedättekö mikä on kaikkein uskomattominta? Se että vasemmistolla tuntuu olevan varaa unohtaa kaikki nämä vähävaraiset ja -tuloiset kulttuurin tekijät, ja populismin nimessä jättää heidät täysin vaille ihmis- ja perusoikeuksia. En kerta kaikkiaan pysty ymmärtämään tätä yhtälöä. Miten liike, joka väittää puolustavansa vähäosaisia, voi unohtaa täysin ison ryhmän ihmisiä joiden toimeentulo on äärimmäisen epävarma näinä päivinä? Miksi puolustetaan vain fyysisiä hyödykkeitä tuottavia ihmisiä? Kyllä taiteilija on duunari siinä missä hitsarikin! Mutta ilmeisesti hän ei ole vasemmiston huomion arvoinen – vai onko?

Olen tällä hetkellä äärimmäisen pettynyt vasemmistolaiseen politiikkaan. Jos vasemmisto ei ota selkeää kantaa piratismiin, pelkään pahoin että en pysty enää toimimaan puolueen edustajana.

Puoskarilaille vauhtia

Sain yllättävän puhelun tänään. Minua kysyttiin YLE:n keskusteluohjelmaan televisioon puhumaan puoskarilaista, eli vaihtoehtohoitolaista. Ensijärkytyksen jälkeen kieltäydyin kohteliaasti. Toimittaja selvensi että hän soitti koska olin saanut julkaistua Helsingin Sanomissa melko laajan yleisönosastokirjoituksen, jossa kirjoitin homeopatiasta, tai paremminkin latelin faktoja sen tehottomuudesta ja kestämättömistä perusteorioista.

Miksi kieltäydyin? Ehkä olen liian vaatimaton. Todellinen syy oli etten maallikkona halua lähteä ykskaks väittelemään valtakunnalliseen ohjelmaan aiheesta jonka käsittely vaatii aika paljon faktatietoa. Toki osaan perustella kantani, ja olen siinä varsin hyvä, mutta olen sen verran pilkunviilaaja että haluan nimetä tutkimukset ja tutkijat jos aiheesta väitellään. Toisin sanoen, lyödä faktat pöytään niin ettei ole vastaan sanomista.

Toinen syy on että vaadin itseltäni suunnattomasti. Itsekritiikkini on välillä musertava. En olisi antanut itselleni anteeksi jos olisin mennyt suorassa lähetyksessä lukkoon tai menettänyt hermoni.

Siksi neuvoin toimittajaa ottamaan yhteyttä Skepsis ry:n puheenjohtajaan ja kysymään tältä sopivaa puhujaa. Skepsiksestä löytyy kuitenkin asiaan syvällisesti perehtyneitä ammattilaisia, jotka pystyvät kiihkottomasti lataaman tosiasiat pöytään.

Toisaalta – ehkä olisi Skepsiksen imagon kannalta ollut virkistävää nähdä tällainen rastatukkainen huulilävistetty nainen televisiossa yhdistyksen epävirallisena edustajana. Minun ulkonäköni kun yleensä yhdistetään hippimäiseen maailmankuvaan, eikä noita nuoria naisia ole Skepsiksessä liiemmälti. Yhdistyksen jäsenenä olen kuitenkin ollut aika passiivinen, luen lehden innokkaasti mutta kokoontumisiin en pääse tai ehdi. En osannut edes suoralta kädeltä nimetä yhdistyksen puheenjohtajaa.

Ateismi ja skeptisyys ovat jotain mikä on ollut minussa lapsesta asti. Ensimmäisestä luokasta lähtien kyseenalaistin uskontotunnit ja niiden sanoman. Ehkä se johtui siitä että uskonnosta ei juuri kotona puhuttu, vaan asia oli avoin ja sain jo lapsena itse päättää mitä olin mieltä. Sama ajattelun malli kantaa läpi elämäni. On ollut aikoja jolloin olen hivenen “eksynyt” ja yrittänyt etsiä jotain hengellistä aspektia itsestäni, mutta hyvin nopeasti olen palannut entiselleni. Uskonto ei vain toimi minulle. Kaikki uskomusjärjestelmät ovat järjettömiä ja epäloogisia, vaativat ihmisiltä liikaa ja aiheuttavat tarpeetonta ahdistusta. Uskonnottomuus – ateisimi – on yksinkertaisesti tuonut minulle rauhan, tilan jossa minun ei tarvitse hakea hyväksyntää erilaisilta jumalilta tai oikeuttaa tekojani näkymättömän kaverini sanomisilla.

Sen sijaan että tuhlaisin energiaa turhuuden etsimiseen, voin rauhassa ihmetellä maailman monimuotoisuutta ja niitä uusia ihmeellisiä asioita joita tiede löytää. Tiede on seikkailu, päättymätön tarina, joka etsii ja löytää yhä uusia ja uskomattomia asioita. Ajan myötä löydöistä tulee arkipäivää, mutta vielä riittää loputtomasti tutkittavaa. Maailma on rikas ja kaunis ihan omasta ansiostaan, ei siksi että jokin jumalainen despootti määräisi niin.

Skeptisyys tulee ateismin kylkiäisenä ilmeisesti aika luonnostaan. Kun on tottunut kyseenalaistamaan ja ajattelemaan omin aivoin, ei voi innostua siitä että joku lääkitsee toisen ihmisen vaivoja määräämällä ravisteltua vettä kuurihoitona. Lukekaapa ajanvietteeksi vaikka Arno Kotroa Skepsiksen sivuilta. Kriittinen ajattelu, tai edes sen yrittäminen, ei vaadi kovin paljoa. Tärkeimpiä kysymyksiä on vain kaksi.

Miksi? Miten?

Näitä kysymyksiä kannattaa esittää joka paikassa. Jos vastapuoli ei halua vastata, alkakaa epäillä.

Ajatuksia odotellessa lukekaa uudesta bussikampanjasta.

Haluatko lahjoittaa? http://uskomaton.fi/kampanja/lahjoita.html.

Oikeusvaltio – HAH!

Mikä ***** mättää?

Tänään oli lehdessä kaksi uutista tuomioista. Ensimmäisessä nuori mies, joka oli vuosia raiskannut ja hyväksikäyttänyt useita lapsia, sai reilun kahden vuoden ehdollisen(!) tuomion ja päälle (kuin sormenheristyksenä) vähän yhdyskuntapalvelua. Samaan aikaan Habitan veropetosarkkitehdit saivat hiukan enemmän ehdotonta(!) vankeutta.

En todellakaan kehtaa sanoa mitä ajattelen.

Ei ole ihmisellä mitään arvoa.

#¤%&@£$!!!

Eläkeikä, työikä ja maahanmuutto

Tulipas otsikko! Ajattelin kuitenkin yrittää pohtia noita kaikkia kolmea.

Hallitus – tai tällä hetkellä tuntuu että Vanhanen, johon koko kohu profiloituu – teki täysin käsittämättömän vedon päättäessään yksipuolisesti eläkeikän nostosta. Päätös tuntuu olevan linjassa Lex Nokia -kohun kanssa siinä mielessä, että taas kerran tehtiin juosten-kusten pykäliä kuuntelematta alan asiantuntijoita. Totuus on kuitenkin se, ettei eläkeiän nosto mitään auta, jos jo nyt todellinen eläkkeellelähtöikä on vajaat 60 vuotta. Tuskin minun edes tarvitsee kertoa mikä sitä eläkkeelle lähtöä viivyttäisi, mutta sanonpa kuitenkin: tehkää työelämä sellaiseksi ettei se kuluta ihmisiä loppuun ennen aikojaan.

Viime laman jäljiltä työelämä muuttui radikaalisti. Fyysisen kuormituksen päälle kasattiin henkinen painostus ja stressi, kun samat työt pitää tehdä entistä vähemmällä porukalla, ja työnantaja vihjailee jatkuvasti että tulijota riittää jos sinä et jaksa. Suomalainen työilmapiiri on muutenkin edelleen lähes pelkkää ylhäältä sanelua, työntekijöitä ei kuunnella eikä arvosteta. On nurinkurista että monet työntantajat näkevät työvoiman vain kuluna, pakollisena rasitteena, kun päinvastoin pitäisi huomata että työntekijät ovat voimavara ja yrityksen selkäranka. Työntekijä myy oman työpanoksensa työnantajalle ja odottaa – palkan lisäksi – pääsevänsä ympäristöön jossa viihtyy ja voi tehdä töitä mahdollisimman kauan. Suomalaiset palkansaajat ovat lojaalia väkeä. Meillä tykätään olla samassa työpaikassa pitkään, etenkin jos uralla voi edetä ja pitkää sitoutumista arvostetaan. Työpaikka on kuitenki monelle lähestulkoon toinen koti.

Siinä ei siis ole mitään väärää, että pyritään pidentämään ihmisten työikää, mutta keinot ovat jokseenkin omituisia. Suomen kansa vanhenee vauhdilla, ja pian ollaan tilanteessa jossa huoltosuhde on kestämätön. Yksi ratkaisu on siis saada iäkkäät viihtymään töissä niin että eläkkeelle lähtöä ei kiirehditä – siis työntekijän omalta puolelta. Onnellinen ja terve työntekijä jaksaa pidempään ja tekee parempaa työtä.

Ikuisuusaihe huoltosuhteesta puhuttaessa on myös maahanmuutto. Eri ennusteiden mukaan maahanmuutto EU-maihin, myös Suomeen, tulee lisääntymään vauhdilla. Syyt ovat usein taloudellisia: lähtömaassa nuoriso ei saa töitä ja olot ovat köyhiä. Lähdetään siis leivän perässä ulkomaille. Sitähän suomalaisetkin ovat tehneet kautta historian.

Suomen kannalta maahanmuuttajat voivat olla arvokas voimavara, jos muutto on hallittua ja tulijat saadaan nopeasti sopeutettua suomalaiseen yhteiskuntaan. Rehellisesti sanottuna minulla on tällä hetkellä melko sekava kuva Suomen maahanmuuttopolitiikasta – jos sellaista edes on. Yksi jo toinenkin ihminen on moittinut kotouttamisen takkuamista. Ilmeisesti suurin ongelma on aika. Kaikki kestää liian kauan, suomen kielen opetusta saa huonosti ja opetukseen pääseminen kestää, jotkut kunnat ovat jopa radikaalisti vähentäneet kieli- ja kulttuurikoulutusta. Sekä pakolaiset että maahanmuuttajat (näillä käsitteillä on ero, vaikka ne usein julkisuudessa sekoitetaankin) asutetaan tai hakeutuvat samoihin lähiöihin, mikä vaikeuttaa tietysti sopeutumista. Suomalainen työelämä on myös aika nihkeästi vastaanottanut eri kulttuureista tulevia ihmisiä.

Käänteli asiaa niin tai näin, on melko selvää että me tarvitsemme maahanmuuttajia. Siksi pitää puhua maahanmuuttopolitiikasta, kotouttamisesta ja asenteiden muuttamisesta. On äärimmäisen tärkeää ymmärtää, että Suomeen muuttavan täytyy päästä nopeasti kieli- ja kulttuurikoulutukseen, eli saada edellytykset päästä nopeasti kiinni suomalaiseen yhteiskuntaan ja työelämään.

En halua sellaista tulevaisuutta, jossa maahanmuuttajat tekevät pelkkiä matalapalkka-alan töitä ja ghettoutuvat omiin lähiöihinsä. Mutta miten saada muualta tänne muuttaneet sopeutumaan nopeasti? Avain on raha, ja byrokratian nopeuttaminen (tai karsiminen). Rahaa tulee kulumaan varmasti paljon enemmän kuin nyt. Turvapaikkahakemusten käsittelyaikaa pitää lyhentää roimasti, työlupien saantia nopeuttaa ja panostaa suomen kielen ja kulttuurin opettamiseen heti kun henkilö on Suomeen tullut.

Kaikki palaa siis taas rahaan, kuten moni muukin asia tässä elämässä. On hyvä ymmärtää että maksamaan joudumme joka tapauksessa, tavalla tai toisella. Turun Sanomissa oli maahanmuutosta pitkä kirjoitus Sunnuntai-osiossa. Siinä asia ilmaistiin hyvin:

Suomen pitää olla valmis tunnustamaan, että hallittu maahanmuutto maksaa.

- Jos sitä ei makseta nyt rahalla, hyvällä kouluttamisella ja kotouttamisella, niin se joudutaan maksamaan jollain muulla tavalla – sosiaalisina ongelmina, järjestyshäiriöinä, ghettoutumisena, Saukkonen sanoo.

Lue koko artikkeli täältä.

Keskustelua rehellisyydestä

Päivän Turun Sanomissa oli Turkka Hautalan oivallinen kolumni. Siinä suomitaan melko suoraan vasemmiston tapaa sortua totuusrelativismiin (ks. “Relativismi” Wikipediassa) ja unohtaa aiemmat ihanteensa oikeuden puolustamisesta.

Totuusrelativismi mahdollistaa mm. sellaiset älylliset epärehellisyydet kuin “älykkään suunnittelijan” ymppääminen evoluutioon, tai puoskaroinnin (esim. homeopatia) ottamisen tutkitun lääketieteellisen hoidon rinnalle (tai jopa tilalle).

Sama logiikka – tai pikemminkin sen puute – pistää ihmiset jonkin sairaalloisen “poliittisen korrektiuden” nimissä ymmärtämään ja suvaitsemaan ääri-islamilaisuutta niin pitkälle, että ollaan valmiita luopumaan sananvapaudesta. Tosiasiassa kai on kuitenkin kyse ihan rehellisesti pelosta, sillä halutaan olla hissuksiin ettei vain kukaan suuttuisi. Suomessakin on koulujen aamunavauksista poistettu kaikki uskonnolliset viittaukset vähemmistöjen pelossa.

Olen vannoutunut ateisti, mutta minua ärsyttää se että suomalaisissa kouluissa aamuhartaudesta tehtiin aamunavaus ja kaikki (tapa)uskonnolliset – nimenomaan valtaväestön uskonnon mukaiset – merkit poistettiin, koska pelättiin vähemmistöjen reaktioita. Suvivirsi on traditio myös uskonnottomille, jos siitä pitää luopua “poliittisen korrektiuden” vuoksi, ollaan hakoteillä. Silloin luovutaan valtaväestön oikeudesta harjoittaa omaa perinnettään ja kulttuuriaan – kenen hyväksi?

Hautalan kolumni käsittelee periaatteessa tätä samaa asiaa. Jyllands Postenin pilakuvien piirtäjää arvosteltiin ympäri länsimaita – ja hyvin usein arvostelijoina olivat vasemmiston edustajat. Ikäänkuin terrori oikeuttaisi tietyn ihmisryhmän olemaan täysin kaiken arvostelun ja kritiikin yläpuolella.

Länsimaissa ollaan totuttu aika rajuunkin keskusteluun, ja hyvin usein ryöpytyksen kohteena on nimenomaan uskonto. Pilakuvissa ei ole Jeesusta säästelty, muista Raamatun hahmoista puhumattakaan. Pitääkö meidän nyt luopua tästä sananvapaudesta vain koska ääri-islamilaiset syytävät kirouksia ja tappouhkauksia päällemme?

Minä en ainakaan halua luopua.

Rehellisyydestä puheen ollen, lehtitietojen mukaan Lex Nokian käsittelyssä Vihreiden oma vara-Niinistö pullautti suustaan ajatuksen joka ansaitsee lähemmän tarkastelun. Minun puolestani koko laki pitäisi hylätä, niin hutiloiden se on tehty, mutta Ville Niinistön esitys siitä että se rajattaisiin koskemaan vain suuryrityksiä oli varsinainen aivopieru, tai sitten vain hyvin paljastava “freudilainen” lipsahdus.

Ajatelkaas nyt. Vain suuryrityksillä olisi poliisinkaltaiset valtuudet valvoa työntekijöitään. Vain suuryrityksillä olisi valtuudet yrittää estää yrityssalaisuuksien vuotaminen. Kenen pussiin Ville pelaa? Sikäli kun jonkinlaiset valtuudet yrityksille annettaisiin, ne siis annettaisiin vain niille suurimmille ja rahakkaimmille, jotka muutenkin pyörittävät valtion politiikkaa miten lystäävät. Toiseksi, annettaisiin ymmärtää että pienyritysten henkisen pääoman suojelu ei olekaan yhtä arvokasta.

Eiköhän tuo kiteytä Vihreiden politiikan ytimen aika tehokkaasti. Tai, kuten minulla on tapana sanoa, politiikan puutteen.

Loppuun vähän hyviä uutisia. Suomeen ollaan vihdoin saamassa populaarimusiikin museo. Mutta miksi ihmeessä näin merkittävä asia ansaitsee vain parin rivin pikku-uutisen? Sarkastisesti: Ei kai se vain kerro jotain kulttuuripiirien asenteesta??!

Ikävä Palatsia

Turun Sanomissa oli hyvä artikkeli ikärajattomien keikkojen tilanteesta – tai oikeammin niiden puutteesta. Vielä parempi oli artikkelin jatkeena ollut kommentti.

Kaupungilla on todellakin vastuu. Nykyasenne on pääsääntöisesti se, että kaikki populaarimusiikkiin liittyvä on nuorisolautakunnan harteilla. Miksi? Eivät kaikki rock- ja popmuusikot ole teini-ikäisiä, musiikin kuluttajista puhumattakaan. Nykytilanteessa populaarikulttuurin halveksunta on johtanut siihen, että koska asia mielletään “vain” teinien ongelmaksi, ei sille tehdä mitään. Eiväthän lapset ja nuoret valita, tai äänestä. Kohderyhmän ikä on siis tavallaan oikeutus välinpitämättömyydelle.

Kun Palatsista luovuttiin olin lievästi sanoen tyrmistynyt. Toimiva hyvä tila, johon oli melko helppo saada nimekkäitäkin artisteja esiintymään, hylättiin tuosta vain. Kaiken lisäksi tila on kaupungin oma. En keksi mitään muuta syytä kuin suora tulonsiirto seurakunnalle. Ainakaan sitä ei voi perustella säästöillä.

Palatsi oli kaupungin sisäistä kulua, eli raha kiersi ylläpitävältä lautakunnalta kiinteistöpuolelle. Voisi perustellusti sanoa että tulos oli likimain plus miinus nolla, koska loppupeleissä kaupunki vastasi sekä vuokran laskuttamisesta että maksamisesta. Vimma taasen on ev.lut. seurakunnan omistama. Keillä asiasta päätöksen tehneillä on suora yhteys seurakuntaan? Asuuko kenties joku päättäjä tai päättäjän sukulainen Palatsin talossa? Taloyhtiö halusi varmasti eroon häiritsevistä nuorista.

Miksi raha joka ennen oli kaupungin sisäistä kulua piti saada siirrettyä seurakunnalle? Tuloksena ei saatu merkittävästi parempaa tilaa, päinvastoin. Juuri ennen Palatsista luopumista sinne oli tehty mittavat remontit, ja aloitettu nettilähetykset keikoista. Uudet (Vimman) tilat ovat niin pienet etteivät isommat bändit mahdu sinne esiintymään. Palatsin tilat taas eivät edelleenkään käy kaupaksi, koska ne soveltuvat pääasiassa vain esitysten (keikkojen) järjestämiseen. Kaupunki siis edelleen maksaa Palatsin ylläpidosta, ilman että tiloista saataisiin mitään rahallista tai henkistä hyötyä.

Voi p*rkele, sanon minä.

Kulttuurilautakuntakauden jälkeen olin valmis luopumaan lautakuntapaikoista ylipäätään, eikä vähiten sen vuoksi että petyin kulttuuriasioiden elitistisyyteen. Pienen jäähdyttelyn jälkeen olin kuitenkin valmis jatkamaan jossain luottamustoimessa, mutta tällä kertaa ilmoitin että mieluiten lähden varajäsenenä seuraavalle kaudelle. Tekee hyvää hakea vähän lisämotivaatiota lepuuttamalla omaa sielua.

Nyt olen nuorisolautakunnan varajäsen. Katsoin että nuorisolautakunnassa olen lähinnä niitä asioita mitä haluan ajaa, eli mm. nuoriso- ja populaarikulttuurin arvostuksen kehittämistä.

Herätkää vanhukset. Meidän pitää tehdä tästä kaupungista parempi paikka lapsillemme.

Perustetaanko bändi?

Facebook-keskustelu tekijänoikeuksista, kulttuurin kaupallisuudesta ja muista sellaisista asioista jäi kutkuttamaan ajatuksia. Lähdetäänpä alusta.

Neljä nuorta, poikia ja tyttöjä, päättävät perustaa yhtyeen. Tavallisten perheiden lapsina heillä on niukasti rahaa käytössään, mutta jonkinlaiset soittimet saadaan ahkeralla säästämisellä ja kesätöillä. Sitten pitää treenata. Kovin pian alkaa naapurien korvia kivistää, eivätkä vanhemmatkaan jaksa kuunnella, joten kaverin omakotitalon kellariin suunnataan askeleet. Muutaman kerran saavat harjoitella, sitten bändi siirretään autotalliin, mikä sopii tietysti nuorille mainiosti.

Taitojen ja iän karttuessa autotallirock ei enää tunnu hyvältä. Pitää saada parempi harjoitustila, ja ehkä muutama keikka. Soittimetkin alkavat olla aikansa eläneitä. Lisää töitä, lisää säästämistä, ja treenikämpän etsimistä. Kaikki on kallista, eikä sopivaa treenitilaa löydy ainakaan Turusta sellaiseen hintaan joka nuorilla olisi varaa maksaa. Kaupungin ulkopuolelta löytyy muutama yksityisen omistama halli, mutta miten sinne kuljetaan? Ratkaisuksi otetaan vuorottelu tutun bändin kanssa samoissa tiloissa, jolloin vuokraakin saadaan pienemmäksi kun jakajia on useita.

Entäs keikat? Ennen täysi-ikäisyyttä ei ole asiaa baarin esiintymään. Alaikäiselle taas ei juuri esiintymispaikkoja ole. Toisin on klassisen musiikin harrastajilla. Joitain nuorisotalokeikkoja tulee, ja muutama demontapainen saadaan treenitiloissa tehtyä. Studioon ei ole varaa. Kun ikää on sen verran että keikkoja voi lähteä hakemaan, on raha taas este. Kukaan ei ole valmis maksamaan mitään nuoren bändin esiintymisestä, ei vaikka itse tehty demo on lupaava. Kaljapalkalla tai ilmaiseksi pääsee kuitenkin muutaman vedon tekemään. Ilmainen ei tietenkään ole oikeasti ilmaista, sillä maksaahan se kuljettaa omat kamat paikalle, ja miksaajakin pitää jostain saada. Miinukselle menee, mutta saa siitä sitten vähän nimeä.

Seuraavat 10 – 15 vuotta bändi tahkoaa puoli-ilmaiseksi milloin missäkin baarissa, ja työstää omia biisejä. Opiskelun ja työn ohessa tahti on aika hidasta, mutta etenee kuitenkin. Osa porukasta vaihtuu matkan varrella, kun kyllästyy siihen ettei homma etenekään kuin elokuvissa. Se hyvä puoli päiväduunissa on että pian on varaa ostaa studioaikaa ja tehdä ihan oikeaa demoa, ja pian levyäkin. Kun vaan joku levy-yhtiö ostaisi sen.

Pikkuhiljaa oma repertuaari ja keikkakokemus on kasvanut niin että bändi pääsee pienen levy-yhtiön sopimukseen kiinni. Joitain satoja fanejakin on varmasti matkan varrella kertynyt, ja vaikka jokainen kotikaupungin ulkopuolelle tehty keikka on käytännössä maksanut bändille rahaa koska palkkioilla ei voi kattaa kuluja, ei kukaan vielä valita. Levy-yhtiö tekee kahden levyn sopimuksen ja sitten päästään asiaan.

Ensimmäinen single pääsee yllättäen radiosoittoon melko kivuttomasti, ja sitten alkaa sadella festarikeikkoja. Festaripalkkiot ovat nappikauppaa, mutta siellä on iso yleisö. Siellä pääsee näkyviin. Tuntuu pientä nostetta.

Muutaman vuoden päästä bändi on voinut jo päästä asemaan jossa keikkapalkkiosta oikeasti jää jotain käteen kulujen jälkeen. Tunnustusta tulee, kunnes…

… joku tahvo rockpoliisi tulee keikan jälkeen sanomaan että “tämä on semmosta kaupallista paskaa, te ootte vaan levy-yhtiön pellejä”. Bändin nokkamiehen tekee mieli leipoa pingviiniä lättyyn, mutta hän hillitsee itsensä ja kaataa sen sijaan tuopista pikkuisen “vahingossa” tämän rinnuksille. Hän ei jaksa jäädä selittämään montako vuotta on tehty omaa musiikkia ennen kuin kohtalon oikusta joku sitä haluaa kuunnella.

Kahden levyn sopimus ei kanna pidemmälle. Levymyynti polkee paikallaan, koska suurin osa jengistä imuttaa levyn netistä “ilmaiseksi” (ilmaista lounasta ei olekaan, joku maksaa aina, mutta sekös heitä liikuttaa). Levy-yhtiö kohauttaa hartioita ja sanoo kiitos ei tämän jälkeen, promoon ja mainontaan meni jo niin paljon että tämä myynti hädin tuskin korvaa sen. Sori vaan, hyvät jatkot. Hiukan tuloja tulee radiosoitosta, mutta se ei riitä pitämään ketään täysipäiväisenä muusikkona. Levymyyntituloista ei juuri kannata puhuakaan.

Keikkoja on, mutta koska levy-yhtiö ei ole sponsoroimassa, ei pystytä lähtemään kotimaan ulkopuolelle, vaikka pari kutsuakin olisi.

Bändille jää kaksi vaihtoehtoa: joko lähteä kalastamaan uutta sopimusta tai perustaa oma levymerkki. Riittääkö bisnestaito? Riittävätkö rahat? Vastaus jälkimmäiseen on että  eivät riitä. Jos ulkomaille mielii on otettava lainaa. Kannattaako riski? ESEK tukee kyllä bändejä jotka jo tunnetaan ulkomailla ja tienaavat jo kiitettävästi, mutta jostain syystä ne jotka tukea tarvitsisivat eivät sieltä rahaa saa. Saako päivätöistä vapaata jotta pääsee ulkomaankeikoille? Pystytäänkö palkkaamaan promoottori joka järjestäisi haastattelut ja muut levypuffit? Pystytäänkö ostamaan mainostilaa uudelle levylle?

Jätetään bändin jatko avoimeksi. Tässä oli vain yksi polku, vaihtoehtoja on useita, mutta muutama asia on aina varma: joku tulee haukkumaan musiikkisi “kaupalliseksi paskaksi” vaikka teet sitä täydestä sydämestäsi, rockpoliisit tulevat haukkumaan musiikkisi joka tapauksessa, nörtit imuttavat levysi netistä ilmaiseksi jotta et saisi niistä penniäkään, ja kaiken kukkuraksi joka ikisestä tekijänoikeusmaksusta tai esityskorvauksesta tullaan vinkumaan joka vaiheessa. Kukaan ei muista tai tunnusta sitä miten paljon olet tehnyt töitä musiikkisi eteen.

Vihoviimeisiä ovat puheet “kaupallisuudesta”, aivan kuin populaarikulttuuri olisi ainut kulttuurin alue jolla raha liikkuu. Bändi joka on tehnyt töitä 15 vuotta lähes tuntemattomana saa yhtäkkiä tilaisuuden – ihmiset tykästyvät, ja suosio kasvaa – ja saa pian kuulla olevansa kaupallista paskaa.

Että mitä? Savonlinnan oopperajuhlat ovat muuten sitten vihoviimeistä kaupallista paskaa, jossa snobit käyvät näyttämässä että “hei katsokaa mulla on varaa ostaa tänne lippu!”. Useimmat klassisen musiikin soittajat ja laulajat haluavat palkkaa. Kappas, kaupallista paskaa. Ahneitakin vielä. Kulttuuria pitää tehdä ilmaiseksi! Useimmat konserttitalot suunnittelevat ohjelmistoaan siten, että saisivat mahdollisimman paljon yleisöä paikalle. Kappas, kaupallista paskaa. Ei musiikki saa olla yleisön suosiossa! Pitää esittää vain harvojen ja valittujen kriitikoiden hyväksymää ohjelmistoa!

Rohkenen epäillä, että kun joku syyttää jotain toista kaupallisuudesta, on takana vain vanha kunnon kateus. Toinen vaihtoehto on tympeä elitistinen asenne, jonka mukaan vain pieni älyllisesti ylivoimainen eliitti osaa päättää mikä on kulttuuria ja mikä ei. Eihän tavallinen rahvas tunnistaisi kulttuuria vaikka törmäisi siihen rappukäytävässä.

Ja jos jokin asia saa yhtäkkiä suuren yleisön suosion, niin huolimatta siitä että se aikaisemmin oli kulttuuria, se on nyt automaattisesti – tietysti – kaupallista paskaa.